Tuore väre kulki kasvojeni ylitse. Minä avasin silmäni: aamu koitti. Ruskoa ei vielä näkynyt mistään, mutta jo kuulsi vaaleana itä. Ympärillä eroitti jo kaikki esineet, vaikka himmeästi. Kalpean harmaa taivaan kansi alkoi vaaleta, kylmetä, sinertää. Tähdet ne vuoroin välkähtivät heikosti, vuoroin sammuivat: maa oli käynyt kosteaksi, lehdet hikisiksi; sieltä täältä kuului jo ääni, ja vieno aamun tuuli se läksi samoilemaan maita mantereita. Ruumiini vastasi siihen vähäisellä, iloisella värinällä. Minä nousin ripeästi ja astuin poikain luokse. He makasivat kaikki kytevän nuotion ympärillä sikeätä unta. Paavo yksin kohosi puoliväliin ja loi minuun terävän katseen.
Minä nyykäytin hänelle päätä ja läksin tieheni, pitkin höyryilevän joen vartta. En ollut kulkenut vielä kahtakaan virstaa, niin jo alkoi virtailla mun ympärilläni pitkin avarata, märkää ketoa ja edessä päin vihantaan verhoon puhkeutuneita mäen rinteitä myöten metsästä toiseen, ja takana päin pölyistä maantietä myöten, kimaltelevilla purpuraisilla pensailla ja jokea myöten, joka kainosti sinersi hälvenevän sumun välitse — kaikkialla alkoi virtaella nuoren, tulisen valon punervia, sitten punaisia, kultaisia virtoja… Kaikki kävi liikkeelle, kaikki heräsi, kaikkialla alkoi laulu ja puhe ja elämä. Kaikkialla välkkyivät nyt kirkassäteisinä timantteina isot kastepisarat; korvaani kajahti kirkon kellojen soitto, puhtaana ja kirkkaana, niinkuin olisi aamuinen vilpaisuus soitonkin pessyt, ja äkkiä kiiti mun ohitseni, tuttavieni poikain ajamana, yönsä levännyt hevoslauma…
Minun on valitettavasti lisääminen, että Paavo poika kuoli samana vuonna. Vetehen hän ei hukkunut; hän kaatui kuolijaksi hevosen selästä Sääli! Kelpo poika oli Paavo!
NAAPURINI RADILOV.
Syksyiseen aikaan asuvat lehtokurpat usein vanhan aikuisissa lehmuspuistoissa. Semmoisia puistoja on meillä Orlovin läänistä kyllin kyllä. Meidän esi-isämme, asuinpaikkansa valitessaan, eroittivat aina muutamia tynnyrin-aloja hedelmäpuistoiksi, joihin laitettiin lehmuskujia. Viidenkymmenen, enintänsäkin seitsemänkymmenen vuoden kuluttua nämä moisiot, "aatelis-pesät", vähitellen katosivat maan pinnalta, asuinrakennukset lahoilivat tai myötiin ne muuanne siirrettäviksi, kiviset ulkohuoneet raukeilivat raunioiksi, omenapuut surkastuivat ja hakattiin haloiksi, aidat ja laipiot kaatuilivat. Lehmukset ne vaan kasvoivat rehottivat, ja nykyjään, viljavainioitten keskellä, ne kertoivat tänaikuiselle kevytmieliselle polvelle "isistä ja veljistä entisten aikain". Kaunis puu se onkin, tuommoinen vanha lehmus… Sitä säälii Venäläisenkin talonpojan armoton kirves. Hienot on siinä lehdet; mahtavat oksat ulottuvat lavealle kaikille haaroin; ikuinen siimes on niitten alla.
Kerran, samoillessani Jermolain kanssa ketoja pitkin, peltopyitä pyytelemässä, huomasin syrjässä vanhan-aikuisen puiston ja läksin sinne.
Tuskin olin astunut metsän rinteesen, niin kohosi peltopyy pensaasta; — minä laukasin, ja samassa kuului huuto muutaman askeleen päässä minusta. Nuoren tytön pelästyneet kasvot vilahtivat puitten takaa, mutta katosivat heti kohta. Jermolai juoksi luokseni.
— "Mitäs te tässä paukuttelette? Tässä asuu moision herra".
En vielä ennättänyt mitään vastata, ei ollut koiranikaan vielä ennättänyt tuoda luokseni ammuttua lintua jalolla arvollisuudellaan, niin jo kuului nopeita askelia ja metsän tiheiköstä astuu esiin kookas mies, viikset huulessa. Tyytymättömänä pysähtyi hän eteeni. Minä koetin antaa niin hyvän selityksen kuin osasin, sanoin nimeni ja tarjosin hänelle linnun, joka oli ammuttu hänen alueellansa.
— "Olkoon menneeksi", sanoi hän myhähtäen, "minä otan vastaan saaliinne, mutta yhdellä ehdolla: te jäätte meille päivälliselle".