Tatjana Iljinishna nyökäytti päätään.
— "Missä sinä olet taas näinä aikoina ollut?" alkoi ukko jälleen.
— "Kaupungissa."
— "Biljardia pelannut, kalaseilla käynyt, kitarata rimputellut, oikeuden istunnosta toiseen laahustellut, trahtörien takakamareissa suplikeja sepitellyt, kauppamiesten poikain kanssa iloista uisakkaa lyönyt. Eihän vaan?… Sanos!"
— "No niin, kukaties niinkin", vastasi Mikko hymyillen. "Niin vainenkin! Olin vähällä unohtaa: Juntikov, Anton Parfenitsh kutsuu teitä ensi sunnuntaina luokseen puoliselle."
— "Enkä lähde minä tuon möhömahan luokse. Kalat hän kyllä ostaa kalliit, mutta paistaa vanhassa voissa. Olkoon omissa lämpösissään!"
— "Tapasin minä sitten tuon Feodosia Mihailovnankin."
— "Minkä Feodosian?"
— "Sen, joka on tuon Garpentshenkon, hovin herran, saman joka osti Mikulinon tilan vasaramarkkinoilta. Feodosia on näet juuri Mikulinon väkeä. Hän oli ensin työnansioilla Moskovassa ompelijana ja maksoi veronsa säännöllisesti, satakahdeksankymmentä ja puoli ruplaa vuodessa… Ja taitava olikin ompelija: hänellä oli hyviäkin teettäjiä Moskovassa. Mutta nyt kutsui hänet Garpentshenko takaisin Moskovasta ja pitääkin luonaan, eikä juuri mihinkään toimeen häntä määrää. Hän tahtoisi kernaasti ostaa itsensä vapaaksikin ja on siitä jo herrallensakin puhunut, mutta häneltä vaan ei tule päätöstä mitään. Tunnettehan te, eno, tuon Garpentshenkon, — etteköhän te mainitsisi hänelle pari sanaa?… Kyllä Feodosia maksaisi edestään hyvät rahat."
— "Eihän vaan sinun kukkarostasi? Vai? No niin no, kyllä minä puhun hänelle. Vaikka en minä oikein tiedä", jatkoi ukko tyytymättömänä, "tuo Garpentshenko se on semmoinen — suokoon Jumala minulle syntini anteeksi, — nylkyri: ostelee vekseleitä, panee rahoja kasvulle, huutaa tiloja vasaramarkkinoilta… Ja mikä hänet lie lennättänytkin tänne meidän seutuhumme? Kyllä nuo muun maan linnut vaan ovat sitä kummallista sorttia! Hänestä ei taida niinkään pian tolkkua saada: — no sopiihan koettaa."