— "Suuri kiitos, hyvä herra, paljo kiitoksia. Ottakaa hänet, tuoss' on."
Lejeune pantiin rekeen. Hän oli pakahtua ilosta; hän itki, vapisi, kumarteli, kiitteli hovinherraa, kiitteli ajuria, kiitteli talonpoikia. Hänellä oli yllään pelkkä viheriäinen villapaita, varustettu ruusunpunaisilla nauhoilla, vaikka pakkanen nurkissa paukkueli. Hovinherra katsahti äänetönnä hänen kohmettuneisin, sinertäviin jäseniinsä, kääräsi poloisen omaan turkkiinsa ja vei hänet kotiinsa. Koko talonväki keräytyi. Franskalainen saatiin lämpiämään, syötettiin ja puettiin. Hovinherra saattoi hänet tyttäriensä luo.
— "Kas tässä, lapset, olen hankkinut teille opettajan. Aina olette minulta mankuneet: soittoa muka tekisi mieli oppia ja franskankieltä samoin. Täss' on nyt franskalainen, osaa soittaa klaveriakin… No musjuu", jatkoi hän, osoittaen huononpäiväistä klaveria, jonka hän viisi vuotta takaperin oli ostanut Juutalaiselta hajuveden kauppiaalta; "näytäpäs meille taitoasi; shnee nyt."
Sydän kulkussa istahti Lejeune parka tuolille: hän ei ollut vielä elämäpäivänänsä kajonnut klaveriin.
— "No shnee, shnee nyt vaan!"
Epätoivossaan lyödä kumautti poloinen koskettimia, niinkuin lyödään rumpua, ja rupesi soittamaan umpimähkään. "Minä odotin vaan", kertoi hän sittemmin, "että pelastajani heti kohta heittää minut niskapäästä pellolle." Mutta kovinpa tämä, vastoin tahtoansakin musikantiksi ruvennut mies, hämmästyi, kun hovinherra, vähän ajan perästä, ystävällisesti taputti häntä olalle.
— "Hyvä on", sanoi hän, "hyvä on. Kyllä minä näen, että sinä osaat soittaa. Mene nyi lepäämään."
Parin viikon kuluttua muutti Lejeune tämän hovinherran luota toisen, rikkaan ja sivistyneen, miehen tykö, jota miellytti hänen iloinen ja säveä luonteensa. Sittemmin nai Lejeune hänen kasvattinsa, rupesi valtion palvelukseen, tuli tilanomistajaksi, naitti tyttärensä Orlovilaiselle hovinherralle Lobisanjeville, virasta eronneelle rakunalle ja runoilijalle, ja siirtyi itsekin asumaan Orlov'in lääniin.
Tämä nyt oli se sama Lejeune, elikkä, niinkuin häntä nyt nimitetään, Frans Ivanitsh, joka minun aikanani astui Ovsjanikov'in luokse. He olivat hyviä ystävyksiä…
Mutta kenties on lukija ikävystynyt, istuessaan minun kanssani tilallisen Ovsjanikov'in luona, ja siksipä mä kaunopuheliaasti vaikenenkin.