KONTTORI.
Oli syksy. Useampia tunteja olin jo samoillut ketoja pitkin pyssy olalla ja olisin kaiketi jo ennen iltaa palannut kestikievariin Kurskin valtamaantiellä, jossa minua odotti troikani, ellei peräti hieno ja kylmä sade — joka hamasta aamusta alkain oikein vanhan piian lailla oli luopumattomana ja armottomana kiusannut minua — olisi pakoittanut minua viimeinkin hakemaan jossakin lähellä edes väliaikaista suojaa. Miettiessäni vielä, mihinkä suuntaan lähteä, huomasin äkkiä hernepellon perällä matalan töllin. Minä lähenin tölliä, kurkistin olkikaton alle ja näin siellä niin peräti raihnaisen ukon rähjän, että mieleeni samassa johtui kuoleva vuohi, jonka Robinson oli löytänyt rotkosta saarellansa. Ukko istui kyykkysillään, sirristeli sammuneita, pieniä silmiänsä ja nopeasti, vaikka samalla varovasti aivan kuin jänis (poloisella ei ollut yhtään hammasta) syödä mommelsi kuivaa hernettä, alinomaa vieritellen sitä poskelta toiselle. Hän oli tuossa toimessaan niin täydessä touhussa, ettei huomannutkaan minun tuloani.
— "Vaari! Vaari hoi!" virkoin minä.
Hän lakkasi jauhamasta, kohotti korkealle kulmakarvansa ja vaivalla sai silmänsä auki.
— "Niin niin!" jupisi hän käheällä äänellä.
— "Missä täällä on kylä lähellä?" kysyin minä.
Ukko rupesi jauhamaan jälleen. Hän ei ollut kuullut puhettani. Minä uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä.
— "Jaa niin kyläkö? — Mitäs sinä kylästä?"
— "Sateelta suojaa."
— "Hä?"