Minä jäin seisomaan, mutta samassa, kuin ovi sulkeutui nuoren tytön jäljestä, oli koko minun entinen suuttumukseni kadonnut. Silmänräpäyksessä oli se muuttunut ihan päinvastaiseksi häpeän ja itsehalveksimisen tunteeksi. Nyt vasta minä tajusin, miten perin sopimaton ja halpamainen minun käytökseni oli ollut, ja häpeässäni seisoin minä siinä, kädet kasvoilla, aivan kuin pahentavan häväistyksen kohtaamana. "Herranen aika, mitä minä olen tehnyt!" huokasin minä, sydämmestäni katuen.
"Anton Nikitits!" kuului neitsyen ääni tampuurista, "olkaa hyvä ja menkää heti tuomaan lasi vettä Sofia Nikolajevnalle."
"Mitä nyt?" kysyi toinen ääni ruokasalista.
"Neiti itkee ihan hirveästi."
Minä vavahdin ja riensin etsimään salista hattuani.
"Mitä te puhelitte Sonjetskan kanssa?" kysyi Varvara levollisen säveästi tapansa mukaan, ja oltuaan hetkisen vaiti lisäsi hän puoliääneen: "Kas, tuossahan hän taas astuu se pikku notaari."
Minä menin sanomaan hänelle jäähyväisiä.
"Miksi jo nyt menette? Odottakaa vähän, mamma tulee kohta."
"Ei, minä en voi", vastasin minä, "parasta on minun tulla toiste."
Minun kauhukseni, tosiaan suureksi kauhukseni astui Sofia juuri silloin vakavin askelin saliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin tavallisesti ja silmäluomet punaiset itkusta. Minua hän ei ollut huomaavinaankaan.