"Tules tänne, niin saat nähdä, Sonja!" sanoi Varvara. "Tuo pikku notaari kävelee lakkaamatta tästä ohitse."
"Se on kaiketi vakooja", huomautti Solia hyvin halveksivalla äänellä.
Se oli minulle jo liiaksi! Minä riensin ulos enkä tosiaankaan tiedä, mitenkä minä pääsin kotiin.
Minun mieleni oli niin raskas ja katkera, että sitä en voi kavalakaan. Neljänkolmatta tunnin kuluessa kaksi sellaista julmaa iskua! Minä olin saanut tietää, että Sofia rakasti toista ja että minä olin ainiaaksi kadottanut hänen kunnioituksensa. Minä tunsin olevani niin nöyryytetty ja kukistettu, että en edes voinut olla suutuksissani itseenikään. Maaten sohvalla, kasvot seinään päin, antauduin nauttimaan harmini ja toivottomuuteni ensimmäisen purkauksen katkeruutta.
Yht'äkkiä kuulin astuntaa huoneeni lattialla. Minä nousin ylös. Tulija oli eräs lähimpiä ystäviäni, Jakov Pasinkov.
Minä kyllä olisin suuttunut kehen hyvänsä muuhun ihmiseen, joka olisi sinä päivänä tullut kutsumatta minun huoneeseni, mutta kerrassaan mahdoton oli minun suuttua Pasinkoviin. Päin vastoin surunkin vaiheella, joka niin katkerasti minua ahdisti, minä tosiaan ilostuin hänen tulostansa ja tervehdin häntä ystävällisesti. Vanhan tapansa mukaan astui hän pari kertaa edes takaisin huoneessa, puhkuen ja vetäen pitkiä jalkojaan jäljestänsä, seisoi sitte silmänräpäyksen ajan ääneti minun edessäni ja kävi viimein yhtä ääneti nurkkaan istumaan.
IV.
Minä olin hyvin kauan, melkein ihan lapsuudesta asti ollut hyvä tuttu Jakov Pasinkovin kanssa. Hän oli ollut kasvatettavana samassa yksityisessä oppilaitoksessa Moskovassa, saksalaisen Winterkellerin luona, jossa minäkin olin viettänyt kolme vuotta.
Jakovin isä, joka oli köyhä, virasta eronnut majori ja muuten hyvin rehellinen, mutta hiukan heikkomielinen mies, oli tullut herra Winterkellerin luo pienen, silloin seitsenvuotisen poikansa kanssa, maksanut hänestä vuoden maksun, mutta sitte matkustanut pois Moskovasta ja kadonnut, antamatta enää mitään tietoa itsestään. Tuon tuostakin kuului hämäriä kummallisia huhuja hänen vaiheistansa. Vasta kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen Irtish-joen tulvaan. Ei kukaan tiennyt, mikä hänet oli vienyt Siperiaan.
Jakovilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia. Hänen äitinsä oli kuollut jo hyvin kauan sitte. Sillä tavalla joutui hän jäämään Winterkellerin taloon. Oli hänellä tosiaan yksi etäinen sukulainen, jota hän sanoi "tädiksi", mutta hän oli niin köyhä, että alussa ei uskaltanut tulla tervehtimään nuorta sukulaistansa, kun pelkäsi, että poika tungettaisiin hänelle vastuksiksi.