Vaimovanhuksen pelko oli kuitenkin turha. Hyväsydämminen saksalainen piti Jakovin luonansa, antoi hänen opiskella ja syödä yhdessä toisten oppilasten kanssa (mutta arkipäivinä jätettiin aina jälkiruoka hänelle antamatta) ja teki hänelle vaatteita vanhoista nuuskanruskeista kapoista, joita hänen äitinsä, hyvin vanha, mutta vielä reipas ja toimelias liiviläisvaimo, oli käyttänyt.
Kaikkein näiden asianhaarain tähden ja varsinkin siitä syystä, että Jakovin asema koulussa oli muka alhaisempi, kohtelivat kumppanit tavallisesti häntä huolimattomasti ja halveksivasti. He katselivat häntä yli olkansa kuin köyhää poikaa, josta ei kukaan huolinut, ja sanoivat häntä milloin "akankapaksi", milloin "myssysankariksi", hänen tätinsä kun aina käytti kummallista pitsimyssyä, jonka päälaella törrötti keltainen nauhaviuhka kuin hernetukku, ja milloin "Jermakin pojaksi", koska hänen isänsä oli kulkenut Irtishiin kuten kuuluisa Jermak. Mutta huolimatta noista haukkumanimistä, hänen naurettavista vaatteistaan ja köyhyydestään kaikki kuitenkin pitivät hänestä paljon. Mahdoton tosiaan olikin olla häntä suosimatta. Parempi sydämmistä, nöyrempää ja uhraavaisempaa ihmistä tuskin vain on koskaan ollut maailmassa.
Kuin minä näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ijässä ja minä olin äsken täyttänyt kolmetoista. Minä olin silloin hyvin itserakas ja lellitelty poika, rikkaassa kodissa kasvanut. Niinpä minä heti kouluun tultuani kiiruhdin tekemään lähempää tuttavuutta erään ruhtinaan pojan kanssa, josta herra Winterkeller piti aivan erityistä huolta, ja parin muun ylhäissukuisen pojan kanssa. Kaikki muut pidätin minä kaukana itsestäni enkä Pasinkovia ottanut edes huomioonikaan. Sitä pitkää ja hoikkaa poikaa rumassa nutussaan ja lyhyissä housuissa, joiden alta näkyi karkeat, kuluneet puolisukat, katselin minä köyhän työmiehen pojan tai sellaisen palveluspojan vertaiseksi, jonka isäni oli minulle valinnut kotitilustemme maaorjain joukosta.
Pasinkov oli hyvin kohtelias kaikille, mutta ei koskaan koettanut tunkeutua kenenkään suosioon millään erityisillä keinoilla. Jos hänet karkoitettiin pois, hän ei nöyrtynyt eikä myöskään pahastunut, vaan pysyi etäämpänä ikään kuin odotellen, että toinen katuisi tylyyttänsä. Sellainen hän oli minuakin kohtaan, mutta kaksi kokonaista kuukautta kului, ennenkuin minun ylpeyteni lannistui ja minä käsitin, miten paljon parempi hän oli meitä muita.
Oli kirkas, kaunis kesäpäivä. Innokkaan ja väsyttävän pallipelin jälkeen menin minä pihasta pieneen puutarhaan, joka oli koulun oma, ja näin Pasinkovin istuvan penkillä korkean sireenipensaan alla.
Hän luki kirjaa. Astuessani hänen ohitsensa katsahdin kirjan kansiin ja luin saranoista nimen "Schillers Werke". Minä pysähdyin.
"Osaatteko te saksaa, te?" kysyin minä.
Minua hävettää vielä tänäkin päivänä, kun muistan, miten kopeaa ylpeyttä ja halveksimista oli ääneni kaiussa.
Pasinkov katsoi minuun pienillä, mutta paljon sanovilla silmillään ja vastasi:
"Kyllä, kyllä minä osaan. Entä te?"