"Enkö minä sitä osaisi!" vastasin minä.
Minä olin melkein pahastunut tuosta hänen kysymyksestään ja aioin astua edelleen, mutta olipa siinä kuitenkin jotain, käsittämätöntä itsellenikin, mitä se oli, joka minua pidätti lähtemästä.
"No, mitä Schillerin teosta te luette sitte?" kysyin minä samalla ylpeällä äänellä.
"Nyt minä luen Mielenmalttia. Se on erinomaisen kaunis kappale. Jos tahdotte, niin luen sen teille. Käykää istumaan tähän viereeni penkille."
Minä vitkastelin vähän, mutta kävin sentään istumaan. Pasinkov alkoi lukea.
Hän ilmeisesti osasi saksaa paljon paremmin kuin minä ja monessa paikassa täytyi hänen selittää, ajatusta minulle. Mutta minä en enää hävennyt omaa taitamattomuuttani enkä hänen taitavammuuttansa.
Siitä päivästä, siitä yhteisestä lukemisesta sireenein varjossa rakastin minä Pasinkovia koko nuoren sydämmeni innolla, liityin häneen ja katselin ylös häneen kaikessa, joka oli hyvää ja oikeata.
Muistanpa vielä tänäkin päivänä hyvin elävästi, minkä näköinen hän siiloin oli. Vähänpä hänen muotonsa muuttuikin vuosien kuluessa. Hän oli pitkä ja laiha ja jotenkin kömpelö, kapeat olkapäät ja syvälle painunut rinta tekivät hänet sairaan näköiseksi, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä valitella pahoinvointia. Suuri, yläpuolelta aivan pyöreä pää oli aina vähän kallellaan toiselle puolelle ja pehmoinen vaalea tukka riippui ohuina kiehkuroina hänen hoikalla kaulallansa. Kasvot eivät olleet kauniit, vaan melkein naurettavat pitkän, paksun ja punaisen nenän tähden, joka riippui leveäin suorien huulien päällä. Mutta erinomaisen kaunis oli hänen avoin, kirkas otsansa, ja kun hän hymyili, loistivat hänen pienet, harmaat silmänsä niin lempeän sydämmellisesti ja ystävällisesti, että kun vain niihin katsoi, sydän oikein lämpeni ja ilostui.
Minä muistan myöskin varsin hyvin hänen hiljaisen ja tasaisen äänensä, joka oli hiukan käheä, mutta ei vastenmielisesti. Hän puhui yleensä vähän ja nähtävästi vaivalloisesti, mutta milloin hän hiukan lämpeni ja vilkastui, sujui puhe helposti ja vapaasti, ja — varsin kummallista katsella — hänen äänensä silloin hiljeni hiljenemistään, katse muuttui yhä enemmin sisälliseksi ja ikään kuin sammuvaksi ja koko muoto hiukan punastui. Sanoilla sellaisilla kuin "totuus", "hyvyys", "elämä", "tiede", "rakkaus" ei koskaan ollut mitään väärää kaikua Pasinkovin huulilla, lausuipa hän ne kuinka suurella innostuksella hyvänsä. Pakotta, ponnistuksetta nousi hänen henkensä ylös ihanteiden maailmaan. Hänen puhdas sielunsa oli joka hetki valmis astumaan "kauneuden pyhyyteen". Se odotti vain tulotervehdystä, sisällistä yhteyttä toisen sielun kanssa.
Pasinkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja kuin minä olen kohdannut matkallani. Nykyaikaan ovat kuten tietty romantikot melkein kokonaan kadonneet. Ainakaan niitä ei ole yhtään nykyajan nuorisossa. Sitä pahempi tälle nykyajan nuorisolle!