Sillä tavalla vietin minä kolme vuolta paraimmassa ystävyydessä Pasinkovin kanssa. Joka ajatuksen, jokaisen tunteen ilmoitimme me toinen toisellemme, me olimme, kuten sanotaan, yksi sydän ja yksi sielu. Niinpä minä sainkin eräänä päivänä tiedon hänen ensimmäisestä rakkaudestaan, ja minä muistan vielä, miten kiitollisen ja ihastuneen myötätuntoisesti minä kuuntelin hänen tunnustustansa.
Hänen kainon rakkautensa esine oli herra Winterkellerin sisarentytär, sievä, valkoverinen saksalaistyttö, jolla oli pienet pyöreät lapsenkasvot ja lempeät uskolliset sinisilmät. Hän oli hyvin hyvä ja tunteellinen tyttö, ihasteli Mattissonia, Ulandia ja Schilleriä ja saneli heidän runojaan varsin viehättävästi hennolla vaan kirkkaalla äänellä.
Pasinkovin rakkaus oli niin platoninen kuin mahdollista. Hän tapasi lemmittyänsä ainoastaan pyhäpäivinä, jolloin hän aina tuli panttileikkisille Winterkellerin lasten kanssa, ja silloinkin hän puhui hyvin vähän tytön kanssa. Ja kun tyttö kerran sanoi hänelle: "rakas herra Jakov", hän ei saanut unta koko seuraavana yönä pelkän onnentunteen tähden. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että tyttö puhutteli kaikkia muitakin hänen kumppanejansa samalla tavalla: "rakas herra Se tai Se."
Muistan minä myöskin hänen surunsa ja murheensa, kun eräänä päivänä se uutinen kerrottiin koulussa, että neiti Fredrika — se oli tytön nimi — oli mennyt suuren teurastuslaitoksen ja lihakaupan omistajalle, herra Kniftukselle, joka oli sangen kaunis ja sivistynyt nuori mies, ja että hän ei ollut sitä tehnyt yksistään tottelevaisuudesta vanhempiansa kohtaan, vaan totisesta rakkaudesta.
Se oli kova isku minun ystäväparalleni, ja varsinkin oli hänelle katkera se päivä, jolloin nuorikot ensi kerran kävivät tervehtimässä eno Winterkelleriä. Entinen neiti, nykyinen rouva Fredrika esitteli miehellensä Pasinkovin, sanoen häntä nytkin "rakkaaksi herra Jakoviksi". Herra Kniftuksessa loisti ja paistoi kaikki tyyni, silmät, otsa ja hampaat, komeasti kammattu musta tukka, frakin metallinapit, kultavitjat, jotka riippuivat kauniissa kaaressa liivillä, yksinpä saappaatkin hänen suurehkoissa ja hyvin ulos päin pyrkivissä jaloissaan.
Pasinkov puristi hänen kättänsä ja toivotti täydestä sydämmestä — siitä olen ihan varma — hänelle pitkää häiriytymätöntä onnea.
Se tapahtui minun läsnä ollessani. Muistanpa, miten osaaottavasti ihmetellen minä katselin ystävääni. Hän näytti minusta oikealta sankarilta! Ja kun sitte jäimme kahden kesken, miten surumieliset olivatkaan kaikki meidän sanamme ja ajatuksemme!
"Etsi lohdutusta taiteesta!" sanoin minä hänelle.
"Niin", vastasi hän, "taiteesta ja runoudesta."
"Ja ystävyydestä!" virkoin minä hellästi.