"Niin, ystävyydestä!" toisti hän liikutettuna.
Mitkä viattoman, lapsellisen onnen päivät!
Ero Pasinkovista oli ensimmäinen katkera suru minun elämässäni. Muutamia viikkoja ennen minun lähtöäni oli hän, kärsittyään paljon huolia ja vastuksia, pitkän, monesti aivan naurettavankin kirjeenvaihdon jälkeen monen asianomaisen viraston kanssa, viimeinkin saanut paperinsa selville, niin että pääsi yliopistoon. Hyväsydäminen saksalainen kustansi häntä ylioppilaanakin yhä edelleen, mutta vanhojen sadekappanuttujen ja housujen sijaan sai hän nyt kunnolliset vaatteet korvaukseksi monenlaisten ainetten opetuksesta kasvatusisänsä koulun nuorille oppilaille.
Minun seurusteluni hänen kanssansa jatkui aivan samalla tavalla kuin ennenkin aina viimeiseen hetkeen asti, kuin minä oleskelin herra Winterkellerin luona, vaikka meidän ikämme ero nyt tuli enemmin näkyviin kuin ennen ja vaikka minä aloin vähän kadehtia muutamia hänen uusia ylioppilaskumppanejansa. Hänen vaikutuksensa minuun oli aina ollut parasta lajia, mutta kovaksi onneksi sitä ei kestänyt kauan. Minä kerron vain yhden esimerkin siitä, minkä muutoksen parempaan päin hänen esimerkkinsä voi saada aikaan minussa. Lapsena olin minä tottunut valehtelemaan. Mutta Jakovin läsnä ollessa, jopa häntä vain muistellessanikin oli minun mahdoton saada kieltäni kääntymään valheesen.
Erityinen nautinto oli minusta kävellä hänen kanssansa pitkät matkat taikka vain astua hänen vieressään edes takaisin huoneessa ja kuunnella, mitenkä hän minuun katsomatta saneli runoja hiljaisella, sointuvalla äänellään. Minusta tuntui silloin, kuin me molemmat olisimme hitaasti ja vähitellen päässeet vapaaksi kaikista maallisista siteistä ja liidelleet kauas pois johonkin ihmeelliseen, salaperäisestä kauneudesta säteilevään seutuun.
Erittäin muistan minä erään yön.
Me istuimme yhdessä penkillä sireenipensaan alla; se oli aina tuosta ensikohtauksesta asti ollut meidän lempipaikkamme. Kaikki muut makasivat ja nukkuivat. Ääneti ja hiljaa olimme me nousseet ylös, pukeutuneet puolipimeässä ja hiipineet hiljaa ulos haaveksimaan. Ulkona taivasalla oli sangen lämmin, mutta tuon tuostakin tuli raitis tuulenpuuska ja me lähennyimme silloin vielä lähemmäksi toisiamme. Me puhuimme molemmat paljon ja innokkaasti, niin että me usein keskeytimme toisemme puhetta, mutta emme kiistelleet koskaan. Meidän yllämme loisti lukematon tähtijoukko. Jakov nosti silmänsä tummaa yötaivasta kohti, puristi minun kättäni ja saneli hiljaa vapisevalla äänellä:
Ylhäällä avaruuden teillä
Täht'joukot ijät' kiertelevät —
Ja kaikki hoitaa Luojan valpas silmä.
Harras vavistus väräytti koko minun nuorta olentoani. Vavisten kuin vilusta kiersin minä käteni ystäväni kaulaan ja itkin. Sydämmeni oli täynnä yli taitojensa.
Mihinkä on paennut se nuori, haaveksiva innostus? Sinne pois, jonne nuoruuden aikakin on mennyt ja josta ei mikään enää palaa takaisin!