* * * * *
Kahdeksan vuoden kuluttua tapasin minä Pasinkovin Pietarissa. Minä olin silloin vähän ennen päättänyt antautua virkamiesuralle, ja eräs sukulainen, jolla oli jonkin verta vaikutusvaltaa, oli hankkinut minulle pienen paikan eräästä hallintovirastosta.
Meidän jälleen yhtymisemme tuli oikeaksi ilojuhlaksi. Minä en voi koskaan unhottaa sitä hetkeä. Eräänä päivänä keskitalvella istuen yksin huoneessani kuulin hänen äänensä tampuurista. Miten minä vavahdin sen rakkaan äänen kaiusta, miten sydämmeni sykki, kuin juoksin hänelle kaulaan, antamatta hänelle aikaa riisua turkkiansa tai edes päästää vyötäkään vyöltänsä! Miten innokkaasti minä häntä katselin kyynelien lävitse, jotka liikutuksesta vasten tahtoani nousivat pimittämään silmiäni!
Hän oli vähän vanhennut seitsemän viime vuoden kuluessa. Otsassa oli koko joukko hienoja ryppyjä, posket syvälle painuneet ja tukka harvennut, multa partaa ei ollut kasvanut ja hymy oli vielä ennallaan. Ja hänen naurunsa, tuo omituinen minulle niin rakas sisällinen, melkein nyyhkyttävä nauru oli myöskin sama kuin ennen.
Olipa meillä sinä päivänä puhumista, kyselemistä ja kertomista keskenämme! Miten paljon vanhoja lempirunoelmia me luimme toinen toisellemme!
Minä pyysin häntä muuttamaan minun luokseni asumaan, mutta siihen hän ei suostunut. Sen sijaan lupasi hän käydä tervehtimässä minua joka päivä ja sen lupauksensa hän myöskin piti.
Ei Pasinkov ollut sisällisestikään muuttunut. Hän oli yhä vielä sama romantikko kuin ennenkin. Vaikka elämän halla, kokemuksen kylmä viima oli viileksinyt hänen olemustansa sisäisimpiin komeroihin asti, niin se kaunis kukka, joka oli jo aikaisin alkanut juurtua hänen sydämmeensä, kuitenkin oli säilyttänyt hennon, raittiin kauneutensa kokonaisena, ihan eheänä. Minä en voinut hänessä huomata surua enkä huolia. Hän oli kuten ennenkin hiljainen ja äänetön, mutta aina hyväsydämminen ja ystävällinen kaikkia kohti.
Pietarissa eli hän kuin erämaassa, ei huolehtinut vähääkään vastaisesta elämästänsä eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa.
Minä vein hänet Slotnitskin perheesen ja sitte kävi hän siellä sangen usein. Hän ei ollut itserakas, ei arka eikä kaino, mutta sielläkin, kuten kaikkialla muualla, oli hän yleensä hyvin äänetön ja hiljainen. Kuitenkin häntä mielellään nähtiin siellä vieraana. Ei ainoastaan Tatjana Vasiljevna, joka samoin oli hyvin hiljainen, vaan myöskin hänen vanha miehensä, jonka kanssa ei juuri ollut helppo seurustella, otti aina hänet ystävällisesti vastaan, ja molemmat harvapuheiset tytöt myöskin tottuivat kohta hänen hiljaiseen, ystävälliseen käytökseensä.
Usein oli hänellä tullessaan muutamia äsken ilmestyneitä runoelmia pitkän aina nuuskanruskean takkinsa takataskussa. Pitkään aikaan hän ei saa ottaneeksi esille kirjaansa, vaan istuu ja ojentelee päätänsä joka taholle kuin lintu, katsellakseen, oliko missään sopivaa nurkkaa, johon hän voisi vetäytyä syrjään. Hän yleensä mielellään istuu aina nurkassa. Löydettyään viimein pikku paikan jostakin sopukasta ottaa hän esiin kirjan ja alkaa lukea ensin hiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä, sille vähitellen yhä kovemmin, keskeyttäen siiloin tällöin itseään jollakin lyhyellä huomautuksella tai huudahduksella.