Jelisei vei minut torin poikki ravintolaan, lakkaamatta laususkellen:
"Miten Jakov Ivanits nyt tulee iloiseksi! Miten hän ilostuu!"
Jelisei, synnyltänsä kalmukkilainen, oli muodoltaan erittäin vastenmielisen, melkeinpä hurjan näköinen, mutta kuitenkin oli hän perin hyväsydämminen ja ymmärtäväinen mies. Hän oli jo kymmenen vuotta ollut Pasinkovin palveluksessa ja rakasti häntä rajattomasti.
"Kuinka Jakov Ivanits nyt jaksaa?" kysyin minä häneltä.
Jelisei käänsi pienet mustankellertävät kasvonsa minuun päin.
"Voi, pikku isä, huonosti, hyvin huonosti!" vastasi hän huoaten. "Te ette suinkaan tunne häntä enää. Näyttää, kuin hänellä ei enää olisi pitkää elonaikaa jäljellä. Juuri sentähden me vain oleskelemmekin täällä, että hän on niin heikko. Me olemme matkalla Odessaan, näettäkös, oikein kunnolliseen parannuslaitokseen."
"Mistä te sitte tulette?"
"Siperiasta, pikku isä."
"Siperiastako!"
"Niin, se on varma, se. Jakov Ivanitsilla oli siellä hyvä paikka. Mutta siellä hän myöskin sai haavansa."