Seitsemän vuotta oli kulunut. Minä en katso tarpeelliseksi kertoa, mitä minulle oli tapahtunut koko sinä aikana. Minä olin vaellellut ympäri Venäjänmaata, ollut kaukana etäisissä erämaissa, ja Jumalan olkoon kiitos, ne etäiset erämaat eivät olekaan niin hirvittävät, kuin moni luulee. Keskellä suurinta saloa kasvaa tuulen kaatamien puiden alla ja tiheiköissä kuitenkin varsin monta kaunista ja tuoksuvaa kukkaa.
Eräänä päivänä aikaisin keväällä matkustin minä virkatoimissa pienen piirikaupungin läpi eräässä Itä-Venäjän etäisessä kuvernementissa. Torin poikki ajaessa minä mitään ajattelematta tirkistellessäni ulos himmeästi vaununikkunasta yhtäkkiä näin miehen, jonka kasvot näyttivät minusta erittäin tutuilta.
Hän seisoi erään puodin erässä eikä hänellä näyttänyt olevan mitään erityistä tekemistä. Minä katselin häntä tarkemmin ja suureksi ilokseni tunsin hänet Pasinkovin palvelijaksi Jeliseiksi.
Minä heti pysäytin vaunut hyppäsin alas ja riensin Jelisein luo.
"Hyvää päivää, ystäväni!" sanoin minä, töin tuskin jaksaen hillitä liikutustani. "Oletko sinä täällä herrasi kanssa?"
"Niin, minä se olen", vastasi hän hitaasti, mutta heti sitte riemastui:
"Ah, oletteko se te, pikku isä! Ja minä kun en ollut tuntea teitä!"
"Onko Jakov Ivanits siis täällä?"
"On tietysti, kuinka minä muuten voisin olla täällä!"
"Missä hän sitte on? Vie minut heti hänen luoksensa."
"Sen minä kyllä teen! Olkaa hyvä, lähtekää minun kanssani. Me asumme tuossa ravintolassa."