Minä kävin istumaan luolille Pasinkovin vuoteen viereen ja katsoin kauan hänen kasvojansa, päästämättä irti hänen kättään. Minä kyllä tunsin rakkaat kasvot, silmäin katse ja muodon hymy olivat entisellään, mutta muuten näkyi koko olennossa selviä taudin hävityksen jälkiä.
Pasinkov huomasi, miten minua tuskastutti hänen näkönsä.
"Minä en ole ajellut partaani kolmeen päivään", sanoi hän, "enkä luullakseni kammannut tukkaanikaan, mutta muuten ei ole mitään hätää."
"Sanos minulle, Jakov", aloin minä, "mitä juttuja ne olivat, joita
Jelisei minulle kertoi. Oletko sinä haavoitettu?"
"Niin, se on kokonainen historia", vastasi hän, "ja minä sitte kerron sen sinulle. Minä olen tosiaankin haavoitettu, ja arvaapas, mistä aseesta. Nuolesta!"
"Nuolestako!"
"Niin, nuolesta, en tuollaisesta tarumaisesta Amorin nuolesta, vaan oikeasta ampumanuolesta, joka oli tehty jostakin notkeasta puusta, päässä taidokkaasti tehty kärki. Omituisen tunteen vaikuttaa sellainen nuoli, varsinkin kun se sattuu rintaan ja tunkeutuu keuhkoihin asti."
"Mutta miten ihmeen tavalla se tapahtui?"
"Aivan yksinkertaisesti. Kuten tiedät, on aina ollut vähän naurettava, vähän hullunkurinen koko minun elämäni. Muistathan, mikä naurettava kirjeenvaihto minulla oli virastojen kanssa, ennenkuin sain paperini ylioppilaaksi pyrkiessäni, ja samoin on tosiaankin ihan hullunkurista, että minä haavoituin nuolesta. Kukapa tavallinen ihminen meidän valistuneena aikanamme enää antaisi itseänsä nuolen haavoittaa? Ja huomaa, se ei tapahtunut sattumasta eikä missään urheilun harjoituksessa, vaan tosi taistelussa."
"Mutta sinähän kuitenkin jätät sanomatta, millä tavalla."