"Malta, malta, kyllä saat kuulla", keskeytti hän. "Tiedäthän, että minut kohta sinun lähdettyäsi Pietarista siirrettiin Novgorodiin. Siellä minä asuin jotenkin kauan, ja totta puhuakseni minulla oli siellä hyvin ikävä, vaikka minä tapasinkin…" — hän huokasi syvään — "mutta siitä saamme puhua toiste. Kaksi vuotta sitte sain minä toisen, varsin edullisen paikan. Se tosin oli vähän liian kaukana, Irkutskin kuvernementissa, mutta mitäpä siitä! Nähtävästi oli sallimuksen tarkoitus, että minun kuten isänikin piti joutua Siperiaan. Mutta onpa se kuitenkin ihana maa se Siperia! Rikas, komea, suurenmoinen, sen voi kuka hyvänsä todistaa, joka on siellä käynyt. Minä viihdyin erinomaisen hyvin. Minulla oli komennettavana koko joukko siellä syntyneitä asujamia, mutta pahaksi onneksi muutamille heistä, kymmenkunnalle varmaankin, johtui mieleen ruveta salakuljettajiksi ja kiellettyjen tavarain kauppiaiksi. Minut lähetettiin ottamaan heitä kiinni. Sen minä ihan oikein teinkin, mutta silloin yksi heistä varmaankin pelkästä tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta ryhtyi tekemään vastarintaa ja ampui minua nuolella rintaan. Minä tosiaankin olin vähällä siihen kuolla, mutta viimein sentään toinnuin ja aloin parata. Nyt minä matkustan Odessaan voimistumaan siellä kokonaan. Hallitus, jolle minä olen suuressa kiitollisuuden velassa, myönsi minulle pienen erityisen matkarahan sitä varten."
Väsyksissä puheen ponnistuksesta laski Pasinkov päänsä painumaan alas tyynylle ja vaikeni. Heikko puna kirkasti hänen kasvojansa ja silmät painuivat kiinni.
"Te ette jaksa puhua niin paljoa", sanoi Jelisei, joka oli koko ajan huoneessa.
Oltiin sitte hetkinen vaiti. Kuului ainoastaan sairaan raskasta hengitystä.
"Ja nyt", jatkoi Pasinkov, avaten silmänsä, mutta pää vielä tyynyn varassa, "olen minä jo toista viikkoa maannut tähän pikku komeroon suljettuna. Luullakseni lienen jollakin tavalla vilustunut. Piirilääkäri hoitelee minua. Hänet kyllä saat kohta nähdä luullakseni. Hän näyttää ymmärtävän asian varsin hyvästi. Muuten minä olen iloissani tästä sattumasta, sillä mitenpä minä muulla tavalla olisin saanutkaan nähdä sinua."
Hän otti minua kädestä ja puristi sitä heikosti. Hänen kätensä, äsken jääkylmä, oli nyt polttava kuumeesta.
"Kerro minulle jotakin itsestäsi", alkoi hän jälleen ja työnsi kapan pois ryntäiltänsä. "Kukapa muistaakaan, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme."
Minä täytin hänen toivonsa, vaikka vain estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua hyvin tarkkaavasti, mutta pyysi sitte vähän vettä juodaksensa, sulki silmänsä ja alkoi levottomasti liikahdella vuoteellaan.
Minä kehoitin häntä vähän nukkumaan ja sanoin, ett'en aikonut ennen lähteä edelleen, kuin hän paranisi, vaan asettua ravintolaan viereiseen huoneesen.
"Tässä on kaikki hyvin huonoa", alkoi Pasinkov estellä, mutta minä painoin hiljaa hänen huulensa kiinni ja läksin pois huoneesta.