Jelisei seurasi minua.
"Kuinka oikeastaan on, Jelisei? Hänhän on ihan kuolemaisillaan, kuten näyttää?" kysyin minä uskolliselta palvelijalta.
Jelisei kääntyi pois, vastaamatta mitään.
Minä maksoin rahat kyytimiehelle, joka oli tällä aikaa odotellut torilla, ja saatuani sitte vähällä vaivalla tavarani järjestykseen Pasinkovin huoneen viereen, menin hiljaa hänen huoneesensa katsomaan, nukkuiko hän.
Ovessa kohtasin ison, lihavan ja kömpelön miehen. Hänen suurista, rokonarpisista ja leveistä kasvoistaan ei näkynyt mitään muuta kuin laiskuutta ja unteloisuutta. Pikku silmät näyttivät melkein kiinni liimatuilta ja huulet loistivat kuin juuri makaamasta noustua.
"Suokaa anteeksi, että kysyn", sanoin minä, "oletteko tohtori?"
Lihava mies suurella ponnistuksella pingoitti ylös otsaansa ja kulmiaan, kun koetti katsoa minuun.
"Niin, kyllä minä se olen", sanoi hän viimein.
"Olisitteko, herra tohtori, hyvä ja tulisitte minun huoneeseni; se on tässä vieressä. Jakov Ivanits makaa nyt, kuten näyttää; minä olen hänen vanha ystävänsä ja tahtoisin puhella teidän kanssanne hänen taudistaan, joka minua huolettaa kovin."
"Kyllä, tietysti", vastasi lääkäri sen näköisenä, kuin olisi sanonut: "Miksi suotta lörpöttelette niin paljon, kyllä minä vähemmälläkin tulisin."