Raskain, hitain askelin seurasi hän minua huoneeseni.
"Olkaa hyvä, sanokaa, herra tohtori", aloin minä heti, kuin hän pääsi istumaan suureen, mukavaan nojatuoliin, "millainen on ystäväni tila? Onko hän vaarassa?"
"On", sanoi hän levollisesti.
"Onko tauti hyvin vaarallinen?"
"On se."
"Onko siis syytä peljätä kuolemaa?"
"Kyllä sitä voi peljätä."
Myönnän, että minua vähän inhotti tuon lihavan lääkärin levollinen, unelias muoto.
"Siispä kaiketi täytyy", alotin uudestaan, "ryhtyä joihinkin erityisiin keinoihin, kutsua joku toinen lääkäri neuvottelemaan, vai mitä? Jotain kaiketi on tehtävä, herra tohtori."
"Neuvottelemaan, niin, se kävisi päinsä, miksikä ei, saatettaisiin kutsua Ivan Jefremits."