Vanhin tytär Varvara Nikolajevna, kahdeksantoista vuoden ikäinen, valkoverinen, uhkea tyttö, iho kirkas ja silmät siniset, istui lakkaamatta ikkunan edessä, ohikulkijoita katsellen. Nuori poika oli kasvatettavana keisarillisessa lyseossa ja pääsi sieltä kotiin ainoastaan pyhäpäiviksi. Kuten isällään, ei hänelläkään ollut tapana puhua sanaakaan tarpeettomasti, ja nuorin tytär Sofia Nikolajevna oli luonteeltaan aivan yhtä hiljainen.
Slotnitskin talossa vallitsi ainainen äänettömyys ja hiljaisuus, jota ainoastaan Popkan kimeä parunta häiritsi. Vieraat tottuivat pian linnun yksitoikkoiseen huutoon ja tunsivat sitte vain sitä tukalammaksi tuon äänettömyyden. Muuten tapahtuikin varsin harvoin, että vieraita kävi Slotnitskissa; eittämättä oli siellä hyvin ikävä oleskella.
Yksin huonekalutkin, salin punaiset ja keltaiset seinäpaperit, ruokasalin pitkä rottinkituolirivi, kauhtuneet kirjaellut sohvatyynyt tytön- ja koirankuvinensa, lamput sarvenmuotoisine koristuksineen, vanhuuttaan mustuneet muotokuvat seinillä, kaikki tyyni näytti kolkolta ja ikävältä ja herätti vastenmielisyyttä.
Saavuttuani Pietariin katsoin olevani velvollinen käymään tervehtimässä Slotnitskin perhettä, koska se oli sangen likeistä sukua minun äitini suvulle. Suurella vaivalla siedin viipyä siellä tuntikauden ja kauan kului, ennenkuin sinne uudestaan menin. Mutta vähitellen aloin minä käydä siellä yhä useammin, ja varsinainen, jättääkseni sanomatta ainoa vetovoima oli talon nuorin tytär Sofia Nikolajevna. Alussa hän ei ollut vaikuttanut minuun vähääkään, mutta viimein minä kokonaan rakastuin häneen.
Sofia oli pieni, hoikka ja laiha nuori tyttö kasvot kalpeat, paksu musta tukka ja suuret tummat silmät, vaikka ne melkein aina olivat puoliummessa. Ankarat, melkein terävät kasvojenpiirteet ja varsinkin lujasti yhteen puserretut huulet osoittivat lujuutta ja tahdonvoimaa. Kotiväen kesken pidettiinkin häntä "lujaluontoisena" tyttönä.
"Hän on vanhimman sisarensa Katarinan kaltainen", sanoi kerran rouva Slotnitski minulle kahden kesken (miehensä läsnä ollessa hän ei uskaltanutkaan lausua Katarinan nimeä). "Te ette tunne häntä. Hän on naimisissa kaukana Kaukaasiassa. Kolmentoista vuoden ijässä, ajatelkaas, rakastui hän nykyiseen mieheensä ja sanoi jo silloin ei koskaan menevänsä kellekään muulle. Vaikka me kuinka olisimme koettaneet saada häntä muuttamaan mieltänsä, niin ei siitä ollut apua. Hyvinpä helposti saattaisi samanlaisia tapahtua pikku Sonjetskalle. Jumala varjelkoon häntä sellaisesta uppiniskaisesta itsepäisyydestä! Kyllä minä olen hyvin huolissani hänestä. Hän vasta äsken täytti kuudennentoista vuotensa, enkä minä nytkään saa häntä tottelemaan."
Herra Slotnitski astui saliin ja rouva vaikeni heti.
Tietysti minä en oikeastaan rakastanut Sofiaa hänen lujatahtoisuutensa tähden. Mutta vaikka hän oli harvapuheinen ja kuivasanainen sekä ilman mitään elävyyttä, oli hänessä sentään omituista lumoavaa suloa, jotain avomielisyyttä, viattomuutta ja oikeudentuntoa, joka minussa herätti yhtä paljon ihmettelyä ja kunnioitusta kuin rakkauttakin.
Minusta oli myöskin näyttänyt, kuin tyttökin olisi suosinut minua. Sen luulon haihtuminen ja tieto, että hän rakasti toista oli minun nuorelle sydämmelleni kova ja tuskallinen isku.
Odottamaton havaintoni kummastutti minua sitä enemmän, kuin herra Asanow jotenkin harvoin kävi Slotnitskissa, ei läheskään yhtä usein kuin minä, eikä silloinkaan näyttänyt osoittavan Sonjetskalle mitään erityistä huomiota.