"Minä rakastin häntä", jatkoi hän, "sitä hiljaista, uskollista, luopääsemätöntä ja lahjomatonta olentoa. Kun hän läksi Moskovasta, olin minä vähällä tulla mielipuoleksi surusta. Siitä saakka minä en ole koskaan rakastanut ketään muuta."
Ja äkisti kääntyen painoi hän kasvonsa syvälle tyynyn sisään ja itki hiljaa.
Minä riensin hänen vuoteensa luo ja kumarruin lähelle häntä, koettaen lohduttaa…
"Ei tässä mitään hätää ole", sanoi hän, nostaen päätänsä ja pudistaen tukan pois silmiltään, "jo se nyt on ohitse. Se tuntui vähän katkeralta, oma itseni säälitti minua vähän. Mutta mitäpä siitä, se on runojen syy kaikki tyyni. Lue jotakin muuta minulle, jotain vähän iloisempaa."
Minä otin Lermontovin jälleen käsiini ja aloin sukkelaan selata lehtiä edes takaisin. Mutta aina sain näkyviin sellaisia kappaleita, jotka olisivat saattaneet uudestaan liikuttaa sairaan mieltä. Viimein luin minä "Terekin lahjat".
"Kaunopuheista helyä!" sanoi sairas ystäväni koulumestarin äänellä, "mutta on siinä sentään monta kaunistakin paikkaa. Minä olen itse viime aikoina koettanut kirjoitella runomitalla ja alotin runoelman, jolle aioin panna nimeksi 'Elämän kalkki', mutta ei siitä tullut mitään. Me, ystäväni, saatamme tuntea samaan tapaan runoilijain kanssa, mutta emme itse runoella. Vaan nyt minä olen vähän väsyksissä ja koetan hiukan nukkua; etkö luule, että se olisi hyvä? Onpa se kuitenkin ihana asia, se uni ja sitte unennäöt. Koko meidän elämämme on pelkkää unta ja paras osa elämästä on uni ja unennäöt."
"Entä runous sitte?" kysyin minä.
"Runous on itse uni, mutta paratiisillinen unennäkö."
Pasinkov sulki silmänsä.
Minä seisoin hetkisen hänen vuoteensa vieressä. En luullut hänen nukkuvan niin pian, mutta vähitellen muuttuivat henkäykset yhtä pitemmiksi ja tasaisemmiksi. Hiljaa poistuin minä huoneesta, menin omaan huoneeseni ja heittäydyin pitkäkseni sohvalle.