Pasinkov kääntyi minuun päin.
"Mutta minä, ystäväni", sanoi hän, huulet vapisevina liikutuksesta, "minä en olen sinun kaltaisesi. Minä en ole koskaan voinut enkä ole tahtonutkaan unhottaa häntä."
"Kuinka!" lausuin ilmi sanomatonta kummastustani. "Oletko sinä rakastanut häntä?"
"Niin, minä olen rakastanut häntä", sanoi Pasinkov hitaasti ja nosti molemmat kätensä päänsä päälle, "ja miten minä olen rakastanut häntä, tietää yksin Jumala. Minä en ole puhunut sitä kellekään ihmiselle, enkä oikeastaan aikonut puhua sitä nytkään, mutta olkoon menneeksi! Minullahan ei enää ole pitkää elonaikaa, sanotaan."
Pasinkovin odottamaton tunnustus kummastutti minua niin, että en saanut sanaakaan suustani, ja alinomaa palasi takaisin sama ajatus: "Kuinka se voi olla mahdollista ja ihan minun aavistamattani siitä vähääkään!"
"Niin, minä rakastin häntä", jatkoi hän ikään kuin puhuen itsekseen. "Minä en edes silloinkaan lakannut rakastamasta, kuin sain tietää, että hän rakasti Asanovia. Mutta se tuntui katkeralta. Jospa hän edes olisi rakastanut sinua, olisin minä ainakin voinut iloita sinun tähtesi, mutta Asanovia! Mitä olikaan siinä miehessä sellaista, joka saattoi herättää tytössä rakkautta? Ei mitään, se oli vain Asanovin onni, että niin tapahtui. Ja tulla omille tunteilleen uskottomaksi, luopua omasta rakkaudestaan, sitä Sofia ei voinut. Rehellinen, uskollinen sielu ei koskaan muutu."
Minä johduin muistelemaan Asanovin käyntiä minun luonani tuon onnettomuuden päivän iltapuolella ja Pasinkovin sekautumista asiaan, ja tahtomattani alkoi mielessäni kuohua syvää sääliä, niin että minä lausuin:
"Ja kaiken sen sinä sait tietää minulta, ystävä parka, etkä sinä sanallakaan, et ainoallakaan äänen väräyksellä ilmaissut, mitä sinä itse kärsit, läksit vain selvittelemään asiata hänen kanssansa."
"Niin, sitä selitystä hänelle", jatkoi Pasinkov, "minä en voi koskaan unhottaa. Silloin minä vasta sain tietää, silloin vasta minä ymmärsin, mitä se sana: mielenmaltti, merkitsi, jonka minä jo kauan sitä ennen olin valinnut elämäni tunnussanaksi. Mutta ainiaan on hän yksin ollut minun unelmani, minun ihanteeni. Ja köyhä se on, joka elää ikänsä ilman ihannetta!"
Minä katsoin Pasinkovia. Hänen silmänsä näyttivät katselevan kauas etäisyyteen ja säteilevän kuumeen loistosta.