Hän kumarsi päänsä alemmaksi ja alkoi mutista epäselviä sanoja. Minä katsoin Jeliseitä. Hän seisoi, kädet seljän takana, ja katsoi hyvin osanottavasti herraansa.
"Kuinka on, veli, onko sinusta tullut käytöllinen mies?" kysyi sairas äkisti ja katsoi minuun niin selvästi ja ajattelevasti, että minä tahtomattani säpsähdin ja yritin vastaamaan hänelle, mutta hän jatkoi heti: "Minä, ystäväni, en ole tullut käytölliseksi mieheksi… Minkäpä sille voi? Minä olen syntynyt haaveksijaksi… Haaveksiminen, mielikuvitus… Mitä on mielikuvitus? Sohakevitsin talonpoika [eräs henkilö Gogolin romaanissa: 'Kuolleet sielut'], se on mielikuvitus… Voi voi!"
Pasinkov houraili lähelle aamua. Viimein hän rauhoittui, laski päänsä tyynylle ja nukkui.
Minä palasin huoneeseni, kävin vuoteelle ja väsyneenä yön valvonnasta ja levottomuudesta vaivuin minä heti raskaasen uneen.
Mutta taaskin minut herätti Jelisei.
"Voi, pikku isä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "näyttää siltä, kuin
Jakov Ivanits olisi juuri kuolemaisillaan."
Minä juoksin Pasinkovin luo.
Hän makasi ihan hiljaa ja liikahtamatta. Aamun harmaassa hämärässä näytti hän jo nyt kuolleelta. Hän katsoi minuun ja tunsi minut.
"Jää hyvästi!" kuiskasi hän, "minä tunnen kuolevani! Kerro terveisiä
Sofialle!"
"Jakov!" huudahdin minä, "ei, Jakov, sinun pitää elää!"