"Ei, minä kuolen… Kas tässä, ota tämä muistoksi minulta."
Hän osoitti rintaansa.
"Mitä tämä on?" virkahti hän äkisti kovemmalla äänellä. "Katsokaahan… meri… kultainen meri, siniset saaret, marmoritemppeli, palmuja, suitsutusta…"
Hän vaikeni, ojensihe suoraksi.
Puolen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Jelisei heittäytyi itkien maahan vuoteen viereen. Minä suljin kuolleen ystäväni silmät.
Pieni silkkikotelo riippui hänellä kaulassa mustasta nauhasta. Minä otin sen.
Kolmen päivän kuluttua hänet haudattiin. Jaloin ihmissydän, kuin minä koskaan olin tuntenut, oli siten ainiaaksi peitetty haudan syvyyteen. Minä itse ensimmäiseksi heitin kourallisen multaa hänen tomunsa päälle.
VII.
Kolme vuotta oli kulunut.
Tärkeät asiat pakottivat minua matkustamaan Moskovaan, ja sinne saavuttuani asetuin erääsen kaupungin etevimpään ravintolaan.