Eräänä päivänä asteessani porstuan poikki satuin katsahtamaan mustaan tauluun, jossa matkustavaisten nimet olivat kirjoitettuna, ja olinpa silloin vähällä huudahtaa. Kahdennentoista numeron vieressä oli liidulla hyvin selvään kirjoitettuna Sofia Nikolajevna Asanov.
Viime aikoina olin minä sattumalta saanut kuulla koko joukon ikäviä asioita hänen miehestään. Hän oli alkanut juoda ja pelata, oli menettänyt kaiken omaisuutensa ja eli yleensä hyvin huonosti. Hänen vaimostaan sitä vastoin puhuttiin suurella kunnioituksella.
Minä en voinut lukea tuota lyhyttä uutista taululta, tuntematta liikutusta. Sydämmeni sykki kovasti ja ammoin sitte kylmenneet tunteet alkoivat ikään kuin uudestaan herätä elämään. Minä palasin huoneeseni ja päätin niin pian kuin mahdollista käydä tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.
"Onhan siitä jo kauvan, kuin me erosimme", ajattelin, "luultavasti hän jo on unhottanut kaikki, mitä silloin oli meidän välillämme."
Minä lähetin Jelisein, jonka olin Pasinkovin kuoleman jälkeen ottanut omaan palvelukseeni, viemään hänelle nimikorttiani ja kysymään, oliko hän kotona ja salliko hän minun tulla tervehtimään.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua palasi Jelisei ja ilmoitti Sofia
Nikolajevnan olevan kotona ja tahtovan ottaa vastaan minut.
Minä läksin heti.
Minun astuessani hänen huoneesensa seisoi hän keskellä lattiaa ottamassa jäähyväisiä pitkäkasvuiselta, voimakasvartaloiselta herralta.
"Kuten tahdotte", sanoi se herra karkealla ja kovalla äänellä, "mutta hän ei suinkaan ole sellainen mies, joka ei tuottaisi mitään vahinkoa. Hän on ihminen, joka ei ketään eikä mitään hyödytä, ja hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on jokainen sellainen ihminen vahingollinen, eittämättä vahingollinen olento."
Niin sanoen hän läksi.