Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.
"Onpa siitä jo aikaa, kuin me viimeksi näimme toinen toisemme", sanoi hän. "Olkaa hyvä, käykää istumaan."
Me istuuduimme.
Niinä parina minuuttina, jotka olivat kuluneet minun tulostani asti, oli minulla ollut kylliksi tilaisuutta tarkemmin katsella Sofia Nikolajevnaa. Nähdä pitkän ajan perästä kasvot, joiden joka piirre on ollut niin rakas ja tuttu, tuntea ne piirteet eikä kuitenkaan oikein tuntea niitä, ikään kuin entisen, vielä unhottumattoman kuvan sijaan olisi tullut toinen, hyvin samankaltainen, mutta kuitenkin vieras kuva, ja huomata silmänräpäyksessä kaikki nuo ajan hampaiden uudet jäljet, eikö sellainen jälleen näkeminen herätä varsin suruisia tunteita! Ja minä itse varmaankin olen yhtä paljon muuttunut, ajattelee kukin itsekseen.
Muuten Sofia Nikolajevna ei suinkaan ollut vanhennut, mutta silloin, kuin minä hänet viimeksi näin, hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuotta ja siitä oli jo kulunut koko kymmenen vuotta. Kasvojenpiirteet olivat tulleet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin näkyi niistä suoravaisuutta ja lujuutta, mutta entisen levollisuuden sijassa oli nyt salaisen surun ja levottomuuden merkkejä. Silmät olivat käyneet syvemmiksi ja mustemmiksi. Hän alkoi olla äitinsä näköinen.
Sofia Nikolajevna alkoi puhelun.
"Me olemme molemmat paljon muuttuneet", sanoi hän. "Missä te olette olleet koko tämän ajan?"
"Minä olen vaeltanut minkä missäkin, kaikkialla", vastasin minä. "Ja oletteko te ainiaan oleskelleet maatilallanne?"
"Niin, enimmäkseen. Nytkin minä olen täällä ainoastaan ohimatkalla."
"Entä vanhempanne?"