"Äitini on kuollut, mutta isäni elää yhä vielä Pietarissa. Veljelläni on paikka virastossa, ja Vanja asuu heidän tykönänsä."
"Ja puolisonne?"
"Miehenikö?" vastasi hän äkisti. "Hän on nykyään Etelä-Venäjällä markkinamatkoilla. Kuten tiedätte, rakasti hän aina hevosia, ja on nyt perustanut tammakartanon. Siihen hän nyt matkustelee ostamassa hevosia."
Juuri silloin aukeni äkisti ovi ja huoneesen astui kahdeksanvuotinen tyttö, kasvot pienet, kapeat ja elävät, silmät suuret, tummanharmaat ja tukka kammattu kiinalaisten tapaan. Nähtyään minut hän hiukan niiasi ja juoksi sitte Sofia Nikolajevnan luo.
"Tässä saan esitellä pikku tyttäreni", sanoi Sofia Nikolajevna, ottaen häntä kiinni pienestä, pyöreästä leuasta. "Hän ei tahtonut mitenkään jäädä kotiin, vaan kiusautui väkisin mukaan."
Tyttönen katsoi minua suurilla, vilkkailla silmillään, sulkien ne välistä puoleksi, ikäänkuin voidakseen paremmin tarkastaa minua.
"Eikö ole reipas pikku tyttö minulla?" jatkoi Sofia Nikolajevna. "Hän ei pelkää mitään, ja hyvin sukkela hän on lukemaan, saatan minä sanoa hänen kiitokseksensa."
"Mikä on tämän herran nimi?" kysyi tyttö hiljaa, äitiinsä nojaten.
Sofia Nikolajevna sanoi minun nimeni. Tyttönen katsoi minuun taas.
"Ja mikä on teidän nimenne?" kysyin minä vuorostani.