"Niin, olen minäkin. Mieheni poissa ollessa, arvaattehan, minun tietysti täytyy hoitaa koko joukko asioita."
"Äiti!" virkkoi Lydia väliin.
"Mitä, lapseni?"
"Ei, ei mitään, minä sanon sitte perästä päin."
Sofia Nikolajevna hymyili ja nykäytti olkapäitänsä.
Me olimme molemmat vaiti ja Lydia pani kätensä hyvin arvokkaasti ristiin ryntäilleen.
"Sanokaas", alkoi Sofia Nikolajevna uudestaan, "minä muistan, että teillä oli ystävä, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? Hän näytti niin hyvältä ja ystävälliseltä ja aina hän tahtoi lukea meille runoutta. Hän oli hyvin haaveksivan näköinen."
"Tarkoitatteko kaiketi Pasinkovia?"
"Niin, häntä juuri, Pasinkovia. Missä hän nyt on?"
"Hän on kuollut."