"Kuollutko, joko kuollut!" toisteli Sofia Nikolajevna hiljaa. "Ah, vahinko, vahinko miestä."
"Olenko minä nähnyt häntä, äiti?" kysyi pikku tyttö hiljaa kuiskaten.
"Ei, et ole, Lydia. Ah, mikä vahinko", kertoi Sofia Nikolajevna vielä kerran.
"Te surkuttelette hänen kuolemaansa nyt", aloin minä kehitellä keskustelua, "mutta mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte tunteneet häntä siten, kuin minä tunsin. Mutta sallikaa minun kysyä, kuinka tulitte nyt puhumaan hänestä?"
"Niin, enpä tiedä oikein itsekään." Sofia Nikolajevnan katse kääntyi alas päin. "Lydia", sanoi hän, "mene opettajatätisi luo!"
"Huudathan minua takaisin heti, kuin saan jälleen tulla?" pyysi tyttö.
"Kyllä, kyllä minä huudan."
Tyttö meni. Sofia Nikolajevna käänsi katseensa kohti minua.
"Minä pyytäisin teitä kertomaan kaikki, mitä tiedätte Pasinkovista."
Minä aloin kertoa. Lyhyin piirtein kuvasin minä ystäväni koko elämän, koettaen tehdä niin tarkan kuvan, kuin suinkin osasin, hänen sisällisesti olemuksestaan ja kerroin lopuksi meidän viimeisen yhtymisemme ja hänen kuolemansa.