"Niin, sellainen hän oli", lausuin viimeksi, "se mies, joka nyt on mennyt pois ilman kiitosta, huomiota ja ihmisten hyväksymistä! Ja ehkäpä ei maksa vaivaakaan valitella tuota puutetta. Sillä mitäpä merkitsee ihmisten kiitos? Mutta minusta tuntuu tuskalliselta, jopa loukkaavaltakin, että sellaisen miehen, jolla on sydän niin täynnä rakkautta ja hellyyttä, piti kuolla, saamatta kertaakaan maistaa vastarakkauden autuutta, voimatta herättää hellää myötätuntoisuutta yhdenkään naisen sydämmessä, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle. Olkoonpa niinkin, että mies sellainen, kuin me muut, ei myöskään saa maistaa tätä autuutta, hän ei sitä ansaitsekaan, mutta Pasinkov! Ja enkö minä ole elämässäni tavannut monta sataa miestä, joita ei käy millään tavalla verrata häneen, mutta joita kuitenkin nuoret, jalot naiset ovat rakastaneet! Täytyykö viimeinkin uskoa, että muutamia vikoja, esimerkiksi itserakkautta tai kevytmielisyyttä, täytyy välttämättä olla miehessä, ennenkuin nainen voi kiinnittää sydämmensä häneen? Taikka pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, minä tarkoitan: inhimillistä, täällä maan päällä mahdollista täydellisyyttä, katsooko se sitä vieraaksi ja vaaralliseksi?"
Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun asti, kääntämättä ankaraa, tutkivaa katsettansa pois minusta. Hänen huulensa olivat kovasti yhteen puristetut ja välistä rypisti hän hiukan kulmiansa.
"Minkä tähden oletatte", sanoi hän, oltuaan hetkisen vaiti, "ett'ei kukaan nainen rakastanut, teidän ystäväänne?"
"Sentähden, että minä sen tiedän, että minä tiedän sen ihan varmaan."
Sofia Nikolajevna aikoi sanoa jotakin, mutta pysyi vaiti. Hän näytti taistelevan sisällistä taistelua itsensä kanssa.
"Ja kuitenkin olette siinä luulossanne väärässä", sanoi hän viimein. "Minä tunnen nuoren naisen, joka sydämmestään rakasti teidän ystävävainajatanne ja rakastaa häntä vieläkin, ja hänen kuolemansa sanoma koskee häneen kovasti."
"Sallikaa minun kysyä, kuka se nainen on?"
"Se on minun sisareni, Varja."
"Varvara Nikolajevna!" ihmettelin minä.
"Hän juuri."