"Kuinka se on mahdollista? Varvara Nikolajevna, joka…"
"Minä sanon loppuun teidän ajatuksenne", jatkoi Sofia Nikolajevna, "hän teidän mielestänne kylmä, välinpitämätön, säveä olento, hän rakasti teidän ystäväänne. Juuri sentähden hän ei ole mennyt naimisiin eikä myöskään koskaan mene. Tähän hetkeen asti ei ole kukaan muu kuin minä tiennyt hänen salaisuuttansa. Varja ennemmin kuolisi kuin itse puhuisi sitä kellekään. Meidän perheessämme osataan olla vaiti ja kärsiä."
Minä katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaa. Viimeisten sanojensa katkeralla ääntämisellä oli hän itse tahtomattaan ilmaissut tuskallisen salaisuuden.
"Teidän sananne kummastuttavat minua hyvin", sanoin minä viimein, "mutta tietäkääs, Sofia Nikolajevna, jos en pelkäisi johdattavani teille mieleen ikäviä muistoja, voisin minäkin vuorostani saada teidät yhtä suuresti kummastumaan."
"Minä en käsitä teitä", vastasi hän hitaasti ja nähtävän levottomasti.
"Ei, te ette voikaan käsittää minun puhettani", sanoin minä, nousten ylös, "ja minä pyydän sen tähden saada suullisen selityksen sijasta lähettää teille yhden ainoan pikku kotelon."
"Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi hän.
"Älkää olko levoton, Sofia Nikolajevna, en minä itseäni tarkoita."
Minä kumarsin jäähyväisiksi ja palasin huoneeseni, otin käsille sen pienen silkkikotelon, jonka olin ottanut Pasinkovilta hänen kuolinvuoteellaan, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle ynnä seuraavan kirjeen:
"Tätä koteloa kantoi ystävävainajani lakkaamatta ja vasta kuolinhetkenään pyysi hän minua ottamaan sitä haltuuni. Siinä on pieni kirje teiltä hänelle, sisällykseltään aivan mitätön, kuten itse huomaatte, jos viitsitte lukea sen. Hän kantoi sitä siitä syystä, että hän rakasti teitä sydämmestänsä. Vasta kuolemansa edellisenä iltana hän minulle ilmaisi elämänsä salaisuuden. Ja miksikä ette nyt, kun hän on kuollut, tekin saattaisi saada tietää, että hänenkin sydämmensä oli teidän omanne."