Hetkisen kuluttua toi Jelisei takaisin kotelon.
"Eikö hän käskenyt sinua mitään sanomaan minulle?" kysyin minä.
"Ei, ei mitään."
Minä olin vähän aikaa vaiti.
"Lukiko hän minun kirjeeni?"
"Kyllä kaiketi hän on lukenut. Kammarineitsyt otti sen minulta ja antoi hänelle."
"Luopääsemätön!" ajattelin minä itsekseni ja samassa johtuivat mieleeni
Pasinkovin viimeiset sanat hänestä.
"Vai niin, no, sitte ei ole muuta tällä kertaa; saat mennä nyt."
Mutta Jelisei ei mennyt, vaan seisoi paikoillaan ja hymyili erittäin omituisella tavalla.
"Eräs tyttö on tullut tapaamaan teitä", alkoi hän.