"No, mitä te silloin sanoitte?" kysyi hän. "Muistatteko?"
Minä punastuin tahtomattani.
"En, sitä en tosiaan muista! Minäkin lienen kallistellut vähän liiaksi lasia. Mutta puhuakseni vakavasti", sanoin minä omituisesti ääntäni korottaen, "niin onpa tosiaan vähän vaarallinen juoda niin paljon viiniä. Huomaamattaan aletaan sitte puhua milloin mitäkin ja siten tullaan sanoneeksi sellaistakin, jota ei pitäisi sanoa kellekään ihmiselle."
"Vai niin, rupesitteko te ehkä laskemaan liiaksi lorua?" kysyi Sofia.
"En minä puhu itsestäni."
Sofia kääntyi pois ja alkoi uudestaan kävellä edes takaisin huoneessa.
Minä katsoin häntä ja olin oikein suutuksissani. "Häntä voisi luulla pikku tytöksi, lapseksi", ajattelin minä, "mutta miten hyvin hän jaksaa hillitä itsensä! Aivan kuin kivestä. Mutta maltahan…
"Sofia Nikolajevna!" sanoin minä kuuluvasti.
Hän pysähtyi. "Mitä te tahdotte?"
"Ettekö te tahtoisi vähän soittaa minulle? Ja muuten", lisäsin minä hiljempaan, "minulla on jotakin hyvin tärkeätä sanoa teille."