Vastaamatta sanaakaan astui Sofia saliin. Minä seurasin häntä. Hän avasi suuren pianon kannen.
"Mitä tahdotte minua soittamaan?" kysyi hän.
"Mitä hyvänsä. Joku Chopinin sävellys."
Sofia alkoi soittaa. Hän soitti jotenkin huonosti, mutta tarkkaan ja tunnokkaasti. Hänen sisarensa soitteli vain tanssimusiikkia ja sitäkin harvoin. Ruvetessaan soittamaan astui hän tavallisesti hyvin hitaasti ja säveästi pianon luo, kävi mukavasti istumaan tuolille, ja silloin pieni saali, joka hänellä aina oli hartioilla, valui alas käsivarsille, ja alkoi sitte soittaa valssia reippaasti ja pauhaavasti. Mutta keskellä valssia lopettaa hän sen äkisti ja alkaa toisen yhtä sukkelaan ja pauhaavasti, kunnes hän viimein yhtäkkiä hengähtää syvään, nousee pois pianon edestä ja palaa ikkunan luo. Merkillinen ihminen hän oli, se hidasliikkeinen, kahdeksantoistavuotinen Varvara.
Minä kävin istumaan pianon viereen.
"Sofia Nikolajevna", sanoin minä, katsoen häntä sivulta, "minun täytyy ilmoittaa teille uutinen, joka on minulle hyvin ikävä."
"Uutinenko? Mikä sitte?"
"Niin, se, että minä olen tähän asti ollut erehdyksissä teistä, ihan kokonaan erehdyksissä."
"Millä tavalla sitte?" vastasi hän, yhä soittaen ja silmillään seuraten sormiansa.
"Minä luulin teitä rehelliseksi ja suora naiseksi. Minä en luullut teidän voivan salata tunteitanne enkä ymmärtävän petosta ja teeskentelemistä."