— Hän oli minua köyhempi, vastasi Rudin, hitaasti painaen alas harmaan päänsä.
Leshnev purskahti nauruun, mutta lakkasi äkkiä ja tarttui Rudinin käteen.
— Suo anteeksi, rakas veli, sanoi hän: — mutta tämä oli minulle aivan odottamatonta. No, pelkkään tuumaanko yrityksenne pysähtyi?
— Ei aivan. Se pantiin alulle. Me palkkasimme työväkeä… ja työ edistyi. Mutta silloin kohtasi kaikenlaisia vastuksia. Ensinnäkään eivät myllyjen omistajat mitenkään tahtoneet ymmärtää meitä, sitte me ilman koneita emme päässeet veteen toimimaan, mutta koneisiin ei riittänyt rahaa. Kuusi kuukautta me elimme maaluolassa. Kurbejev elätti itseään pelkällä leivällä, enkä minäkään syönyt herkkuja. Muutoin en suinkaan tahdo sääliä meitä, sillä luonto siellä oli ihmeellinen. Me taistelimme, taistelimme, puhuttelimme kauppamiehiä, kirjoitimme kiertokirjeitä ja kirjoituksia. Asia päättyi siihen, että tuohon yritykseen panin viimeiset varani.
— No! huomautti Leshnev: — ei se kai sinusta tuntunut raskaalta panna alttiiksi viimeiset varasi?
— Tietysti ei.
Rudin katseli ikkunaan.
— Mutta yritys totisesti ei ollut hullumpi, vaan olisi voinut tuottaa ääretöntä hyötyä.
— Mihin Kurbejev sitte joutui? kysyi Leshnev.
— Hän on nyt kultateollisuuden harjoittajana Siperiassa, hän hankkii itselleen vielä varallisuuden; hän ei mene hukkaan.