— Siinä on sekä tosiasioita että arveluja, jotka perustuvat tosiasioihin.
— Vai niin, vai niin. Minä puolestani taas olen sitä mieltä… ja jos niiksi tulee, kykenen minäkin antamaan lausuntoni; olen nimittäin viettänyt kolme vuotta Tartossa… että kaikki nuo n. s. ylimalkaiset arvelut, hypoteesit, järjestelmät… suokaa anteeksi, että puhun suuni suoraan puhtaaksi: olen maaseutukaupunkilainen… eivät johda mihinkään tulokseen. Siihen päästään ainoastaan järkevällä ajatuksella — noilla vain luulotellaan ihmisiä. Näyttäkää, hyvät herrat, esiin tosiasioita, niin siinä tarpeeksi.
— Todellako, sanoi Rudin. — No mutta, pitääkö myöskin selittää tosiasioiden tarkoitus?
— Ylimalkaiset arvelut! saneli Pigasov: — ne ne minut vielä surmaavat, nuo ylimalkaiset arvelut, järjestelmät, johtopäätökset! Ne perustuvat kaikki niinkutsuttuun vakaumukseen; jokainen jauhaa omaa vakaumustaan, vaatien sille vielä kunnioitusta, ja kanniskelee sitä mukanaan kaikkialle… Äh!
Ja Pigasov heristeli nyrkkiään ilmassa. Pandalevski hymähteli.
— Hyvä! sanoi Rudin. Teidän mielestänne siis vakaumusta ei ole olemassa?
— Ei ole olemassa.
— Onko se teidän vakaumuksenne?
— On.
— No kuinka te sitte sanotte, ettei sitä ole olemassa? Tuossa heti ensi tapaus, jolloin se on olemassa.