— Kyllä. Vuoden olin Heidelbergissä ja miltei yhtä kauvan Berlinissä.
— Kävittekö oikein puettuna kuin ylioppilaat? Kuuluvat siellä käyttävän erinomaisia pukuja.
— Heidelbergissä käytin korkeita, kannuksilla varustettuja saappaita ja nyöreillä koristettua takkia ja annoin hiusteni kasvaa aina olkapäihin asti… Berlinissä taas ylioppilaat käyvät puettuina aivan niinkuin muutkin ihmiset.
— Kertokaa meille jotakin ylioppilasajastanne, pyysi Aleksandra
Pavlovna.
Rudin alkoi kertoa. Hän ei puhunut aivan sujuvasti, hänen kuvauksiinsa ei riittänyt värejä, eikä hän ymmärtänyt niitä sekoittaa. Ulkomaalaisten retkiensä kertomisesta hän muutoin piankin siirtyi yleisiin kysymyksiin, puhumaan valistuksen ja tieteen merkityksestä, yliopistoista ja yliopistoelämästä yleensä. Suurin, rohkein piirtein kuvasi hän äärettömiä näköaloja. Kaikki kuuntelivat syvällä hartaudella. Hän puhui miellyttävästi, mestarillisesti, hiukan epäselvästi… Mutta itse tuo epäselvyys antoi hänen puheelleen omituisen viehätyksen.
Ajatusten runsaus esti Rudinia lausumasta ajatuksiaan määrätysti ja tarkasti. Kuvaus ajoi toista takaa, vertaukset milloin odottamattoman rohkeina, milloin hämmästyttävän sattuvina synnyttivät toisiaan. Hän ei puhunut tottuneen lörpöttelijän itsetyytyväisellä taidolla, vaan innostusta henki hänen vilkas esityksensä. Hän ei etsinyt sanoja: vapaasti, itsestään ne tulivat hänen huulilleen ja jokainen sana ikäänkuin valui suoraan sielusta, polttamaan kaikkia vakaumuksen tulella. Rudin omisti miltei korkeimman salaisuuden lahjan: kaunopuheisuuden musiikin. Hänen tarvitsi vain koskettaa muutamiin sydämmen kieliin saadakseen ne suruisasti soimaan ja kaikki muut väräjämään. Mahdollisesti ei joku kuulijoista kokonaan ymmärtänyt sitä mistä oli puhe, mutta hänen rintansa laajeni, oli kuin esirippu olisi kohonnut hänen silmiensä edestä ja häntä vastaan olisi auennut säteilevä kirkkaus.
Kaikki Rudinin ajatukset näkyivät tähtäävän tulevaisuutta kohti. Se oli painanut häneen välittömyyden, nuoruuden leiman… Hän seisoi ikkunan ääressä, katselematta kehenkään erityisesti, hän puhui yleistunteitten ja vaikutusten innostuttamana. Nuorten naisten likeisyys, yön kauneus, omien tunteitten tulva kiidättivät hänet kaunopuheliaisuuteen, runouteen… Itse hänen äänensä sointu, hiljaisena, kokonaan keskitettynä siihen aineeseen, jossa hän nyt eli, kohotti vaikutusta. Hänen huultensa kautta puhui ikäänkuin joku korkeampi, jota ei hän itsekään ennen ollut tuntenut… Rudin oli puhunut siitä, mikä ajalliselle ihmiselämälle antaa ijankaikkisen merkityksen.
— Muistuu mieleeni, sanoi hän lopuksi; — skandinaavinen taru, joka alkaa näin: tulen ääressä, sotilaittensa ympäröimänä istuu ruhtinas linnansa pimeässä, Suuressa salissa. On yö, on talvi. Äkkiä lentää huoneeseen pieni lintu avoimesta ovesta, lentääkseen samassa ulos toisesta. Ruhtinas huomauttaa miten ihminen maailmassa on kuin tuo lintu, joka lensi pimeydestä, lensi pimeyteen ja hetkisen vain viipyi lämmössä ja valossa… "Herra", virkkaa vanhin sotilaista: — "mutta lintu ei kuitenkaan katoa pimeyteen vaan löytää pesänsä"… Samoin kuluu meidän elämämme nopeaan ja mitättömänä; mutta kaiken suuren toimittaa maailmassa ihminen. Tiedon siitä, että hän on välikappale korkeisiin päämääriin, täytyy hänelle korvata kaikki muut ilot: itse kuolemassa hän saavuttaa elämänsä, pesänsä…
Rudin pysähtyi. Hänen silmänsä sumenivat, ehdottomasti hän hymyili ja näytti tulevan hämilleen.
— Vous êtes un poète [Olette runoilija], lausui Darja Mihailovna hiljaa.