— Ketä täällä likeisyydessä vielä asuu? kysyi hetkisen vaiettuaan Rudin.
Darja Mihailovna karisteli pikkusormellaan tuhkaa papyrossistaan.
— Tuskin ketään. Aleksandra Pavlovna Lipin, jonka eilen näitte: hän on sangen herttainen, mutta siinä kaikki. Hänen veljensä on erinomainen mies, un parfait honnête homme [oikein kelpo mies]. Ruhtinas Garinin te tunnette. Ja siinä ne ovatkin kaikki. Löytyy tosin pari muuta naapuria, mutta ne ovat aivan mitättömät. Joko kursailevat — hirveillä vaatimuksilla — tai karttavat ihmisiä, tai käyttäytyvät luonnollisuudessaan aivan sopimattomasti. Rouvia en, niinkuin tiedätte, näe. Sitte on vielä muuan naapuri, jota sanotaan hyvin sivistyneeksi ja oppineeksi mieheksi, mutta hän on eriskummallinen olento, haaveilia. Alexandrine hänet tuntee ja taitaa häntä rakastaa… Kas, Aleksandraan teidän, Dmitri Nikolaitsch, pitäisi käydä käsiksi: hän on herttainen olento; häntä pitäisi vain hiukan muodostella, välttämättömästi muodostella!
— Hän on hyvin miellyttävä, myönsi Rudin.
— Täydellinen lapsi, Dmitri Nikolaitsch, täydellinen lapsi. Hän oli naimisissa, mais c'est tout comme [Mutta se nyt on niinkuin]… Minä jos olisin mies, rakastuisin vain sellaisiin naisiin.
— Tokkohan?
— Aivan varmaan. Sellaisissa naisissa on kumminkin tuoreutta ja sitä ei keinotekoisesti saata hankkia jokaiselle.
— Voiko muka sitte kaikkea muuta hankkia keinotekoisesti? kysyi Rudin ja hymyili, mitä hän muutoin teki hyvin harvoin. Hymyillessä tuli hänen kasvoihinsa jotakin omituisen vanhaa, silmät kirpistyivät, nenä vetäysi ryppyihin.
— No mutta kuka se sitte on tuo eriskummallinen olento, jonka mainitsitte, josta rouva Lipin pitää? kysyi hän.
— Eräs Leshnev, Mihailo Mihailitsch, täkäläinen tilanomistaja.