— Eikä ole! Eikä ole! — parkui Bambajew vihdoin täyttä kurkkua. — Mutta kas Tentelejew, se se toisia on!
Rouva vaikeni heti.
— Siitä herrasta minä tiedän täytenä totena seuraavan jutun, — jatkoi Bambajew tavallisella äänellään. — Saatuaan haasteen kolmannelta osastolta,[11] mateli hän kreivinna Blasenkrampfin jalkain juuressa, vikisten ja vaikeroiden: "auttakaa minua, pelastakaa minut!" Noin halpamaisesti ei Pelikanow olisi milloinkaan menetellyt.
— Mm… Tentelejew… — mumisi Guharew; — se… se on pantava muistiin.
Rouva kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
— Kyll' ovat hyviä kumpainenkin, — läksi hän taas puhumaan. — Mutta tiedänpäs minä Tentelejewistä paremmankin jutun. Niinkuin tiettyä on, oli hän kauhea tyranni alustalaisiansa kohtaan, vaikka oli olevinaan hyväkin emansipaattori. No niinpä istuu hän kerran tuttaviensa luona Parisissa, ja yht'äkkiä astuu sisään rouva Beecher-Stowe, tiedättehän, se "Setä Tuomon Tupa". Tentelejew, julman korskea mies, alkoi pyytää isäntää esittämään häntä rouva Beecher-Stowelle, mutta tämä oli tuskin saanut kuulla hänen nimensä, niin heti sanoo: "Mitä?" sanoo, "rohkeneeko tuo pyrkiä tuttavaksi Setä Tuomon Tuvan tekijän kanssa?" Ja vetää läimäyttää samassa hänelle sellaisen korvatillikan! "Ulos!" sanoo: "heti paikalla!" — Ja kuinkas kävi? Tentelejew sieppasi lakkinsa ja luikki häntä lyyhyssä tiehensä.
— No tuo nyt on nähtävästi liioiteltua, — huomautti Bambnjew. —
"Ulos!" se hänelle tosin sanottiin; se on tosi asia; mutta korvalle ei
Beecher-Stowe antanut!
— Antoi, antoi, korvalle antoi! — toisti rouva Suhantshikow kiihkeällä ponnistuksella. — En minä joutavia jaarittele. Ja semmoisten miesten kanssa te olette ystävä!
— Malttakaas nyt, Matrjona Semjonovna, malttakaas nyt! Enhän minä ole milloinkaan sanonut Tentelejewia ystäväkseni; Pelikanowistahan minä puhuin. —
— No, jos ei Tentelejew, niin joku toinen, esimerkiksi Mihajow.