— Mutta voiko se nyt olla totta? — kysäsi Litvinow.
— Sekö? — sanoi rouva Suhantshikow. — Sitä ei saa edes yrittääkään epäillä, ei yri-yri-yrittääkään, — ja tämän sanan hän lausui semmoisella voimalla, että oikein kokoon lyykähti. — Sen minulle kertoi muuan kaikkein luotettavin henkilö. Ja kyllähän te, Stepan Nikolajewitsh, hänet tunnettekin — Kapiton Jelistratow. Hän itse oli sen kuullut niillä, jotka olivat omin silmin nähneet tämän ilkeän tapauksen.
- Mikä Jelistratow? — kysyi Gubarew. — Sekö, joka oli Kasanissa?
— Se sama. Minä tiedän kyllä, Stepan Nikolaitsh, hänestä kerrotaan, että hän muka oli kiskonut rahoja joiltakin vuokramiehiltä tai viinanpolttajilta. Mutta kukas se sellaista on kertonut? Pelikanow! Kuka semmoisen miehen puheita uskoo? Tietäähän sen jokainen, että hän on — nuuskija!
— E-hei! Sallikaas nyt, Matrjona Semjonovna — puuttui Bambajew puheesen, — Pelikanow on minun ystäväni. Mikäs nuuskija hän on?
— Nuuskija hän juuri on, nuuskija!
— Mutta malttakaa nyt…
— Nuuskija se on, nuuskija! — huusi rouva Suhantshikow.
— Eikä olekaan, ei ikinä olekaan! Malttakaas, niin minä kerron teille, — huusi vuoroansa Bambajew.
— Nuuskija se on, nuuskija! — toisteli vaan rouva.