Ovenripa raksahti.
Litvinow kalpani vihan vimmassa.
— Minua ei ole kotona, — sanoi hän jyrkästi.
— Miks'ei ole? Mitä konstia tuo nyt on?
— Kuulittehan… minua ei ole kotona. Menkää tiehenne!
— Sepä vasta kaunista! Minä vaan aioin pistäytyä lainaamaan vähäsen rahaa, — jupisi Bindasow.
Pois hän kumminkin läksi, kantapäillään tömisten.
Litvinow oli vähällä hypätä hänen jälkeensä: kovin teki hänen mielensä' pehmittää luut tuolta hävyttömältä mieheltä. Viime päiväin tapaukset olivat saattaneet hänen hermonsa epäjärjestykseen; vielä vähäsen, ja hän olisi ratkennut itkuun. Hän joi lasillisen kylmää vettä, pani lukkoon kaikki laatikot, syytä siihen itsekään tietämättä, ja läksi Tatjanan luokse.
Tatjana oli yksin kotona. Täti oli lähtenyt puoteihin ostoksille. Tatjana istui sohvalla, pidellen molemmilla käsillään kirjaa, mutta ei hän sitä lukenut, tuskin tiesikään, mikä kirja se oli. Hän ei liikahtanut, mutta ankarasti tykytti sydän hänen rinnassaan, ja valkoinen kaulus se liikahteli niin selvästi, niin määränperäisesti.
Litvinow joutui ymmälle… Hän istahti kumminkin hänen viereensä, tervehti, myhähti. Tatjanakin myhähti ääneti. Hän oli nyykäyttänyt päätään Litvinowille, tämän astuessa sisään, nyykäyttänyt kohteliaasti, ei niinkuin ystävysten on tapana, vaan katsahtamatta häneen. Litvinow ojensi hänelle kätensä; Tatjana antoi hänelle kylmät sormensa, veti ne jälleen takaisin ja tarttui kirjaan. Litvinow tunsi, että keskustelun alkaminen vähäpätöisistä asioista olisi loukkausta Tatjanalle, joka, tapansa mukaan, ei vaatinut mitään, vaan jossa kumminkin kaikki ilmoitti: "minä odotan, minä odotan." Lupaus oli täytettävä, mutta Litvinowilla — vaikk'ei hän koko yöhön ollut muuta ajatellutkaan — ei ollut varattuna edes puheen alkua… ei ensimmäisiä sanojakaan. Hän ei tiennyt ensinkään, mitenkä katkaista tämä kauhea äänettömyys.