Yöllä, kello kahden tienoissa, heräsi äkkiä Kapilolina Markovna — hän makasi samassa huoneessa Tatjanan kanssa — kohotti päätänsä ja kuulahti.
— Tanja! Itketkö sinä?
Tatjana ei vastannut heti.
— En, täti, — kuului sitten hänen lempeä äänensä; — minulla on nuha.
XX.
— Minkäs tähden minä sen hänelle sanoin? — ajatteli Litvinow seuraavana aamuna, istuen akkunansa ääressä, ja kohautti olkapäitään harmissaan. Tahallaan hän sen oli sanonutkin Tatjanalle, katkaistakseen itseltään kaiken peräytymisen. Akkunalla oli kirje Irinalla; siinä Irina kutsuu häntä luokseen tänään kello kaksitoista.
Potuginin sanat johtuivat alinomaa hänen mieleensä; ne kajahtelivat pahaenteisenä, vaikka heikkonakin, ikäänkuin maan-alaisena kumuna. Litvinowia suututti, mutia yhä ne vaivasivat häntä.
Joku kolkutti oveen.
— Wer da?[114] — kysyi Litvinow.
— Aha! Olettehan te kotona! Avatkaas! — kuului Bindasowin käheä basso.