Hän istui morsiamensa vieressä, ja muutaman tuuman päässä hänestä oli
Litvinowin povitaskussa Irinan nenäliina.
Kapilolina Markovna poistui hetkiseksi toiseen huoneesen.
— Tanja! — virkkoi Litvinow ponnistuksella. Ensi kertaa hän sinä päivänä puhutteli morsiantaan tällä nimellä.
Tanja kääntyi häneen.
— Minulla… minulla on jotain tärkeätä sanottavaa teille.
— Todellako? Milloinka? Nytkö heti?
— Ei! Huomenna.
— No huomenna sitten.
Sanomaton sääli täytti hetkeksi Litvinowin sydämmen. Hän otti Tatjanaa kädestä ja suuteli sitä nöyrästi, kuni syyllinen. Hiljainen ahdistus kouristi Tatjanan rintaa, eikä tuonut iloa hänelle tuo suutelo.
* * * * *