Irina lienee huomannut jotain omituista Litvinowin kasvoissa. Hän pysähtyi erään puodin eteen, jossa oli kaupan runsaissa määrin pikkuruisia puisia Schwartzwaldin kelloja, ja viittasi päällään Litvinowia luoksensa. Siinä hän, osoittaen erästä kelloa ja ihastellen sen somaa numerotaulua, jonka ylälaidassa istui kirjavaksi maalattu käki, virkkoi Litvinowille, ei kuiskaten, vaan tavallisella äänellä, ikäänkuin vaan jatkaen entisiä lauseitaan — se ei näet niinkään vedä puoleensa syrjäisen huomiota:
— Tulkaa tunnin perästä; olen yksin kotona.
Mutta samassa tulla tuhahti Irinan luokse tunnettu naisten suosikki, monsieur Verdier, ja rupesi ihaillen puhumaan hänen leninkinsä väristä, feuille morte, ja hänen matalasta, kulmille painetusta, espanjalaisesta hatustaan…
Litvinow katosi väkijoukkoon.
XXI.
— Grigori — puheli Irina hänelle kahden tunnin kuluttua, istuen hänen vieressään leposohvalla ja molemmat kätensä hänen olkapäällään. — Mikä sinun on? Sano pian, niin kauan kuin olemme yksin.
— Minunko? — sanoi Litvinow. — Minä olen onnellinen, onnellinen. Siinä kaikki.
Irina loi silmänsä maahan, myhähti, huokasi.
— Et vastaa kysymykseeni, armas.
Litvinow vaipui ajatuksiinsa.