— Niinpä tiedä sitten… koska sitä välttämättömästi tietää tahdot… — Irina avasi silmät seljalleen ja hykähti hieman. — Minä olen tänään sanonut morsiamelleni kaikki.
— Kaikkiko? Mainitsilko minutkin?
Litvinow löi hämmästyen kätensä yhteen.
— Irina! Herrainen aika, kuinka sinä saatat sellaista ajatellakaan!
Ettäkö minä!…
— No niin, suo anteeksi… suo anteeksi. Mitäs sinä hänelle sanoit?
— Sanoin, ett'en rakasta häntä enää.
— Ja hän kysyi, miks'et?
— Minä en salannut, että rakastan toista, ja että meidän täytyy erota.
— No niin… Entäs hän? Suostuuko?
— Oi, Irina, sitä tyttöä! Pelkkää jalomielisyyttä, uhrautumista!