— Uskon, uskon… mutta eihän hänellä ollut muuta jäljelläkään.
— Eikä ainoatakaan moitetta, ei yhtään katkerata sanaa minulle, minulle, joka olen turmellut hänen elämänsä, pettänyt hänet, hyljännyt hänet armottomasti…
Irina tarkasteli kynsiänsä.
— Grigori, sano minulle, rakastiko hän sinua?
— Rakasti, Irina; hän rakasti minua.
Irina oli vaiti ja korjasi sitten leninkiänsä.
— Minun täytyy sanoa, — virkkoi hän sitten, — min'en oikein ymmärrä, mitä varten sinä oikeastaan kävit selityksille hänen kanssaan…
— Mitäkö varten, Irina? Olisitko sinä todellakin tahtonut, että olisin valehdellut hänelle, olisin teeskennellyt hänen edessään, tuon puhtoisen sielun edessä? Vai luulitko…
— Min'en luullut mitään, — keskeytti Irina. — Minä todellakin olen häntä varsin vähän ajatellut… Minä en osaa yhdistää ajatuksiini kahta ihmisiä yhtä haavaa.
— Sinä siis tarkoitat…