— No kuinka sitten kävi? Hän matkustaa pois, tuo puhtoinen sielu, vai kuinka? — keskeytti Irina uudestaan.
— Siitä en tiedä mitään, vastasi Litvinow. — Minun pitää kohdata hänet vielä kerta, mutta ei hän tänne jää.
— Vai niin! Onnea matkalle sitten!
— Niin, ei hän tänne jää. Mutta enpä minäkään tällä haavaa ajattele häntä; minä ajattelen vaan, mitä sinä olet minulle sanonut, mitä sinä, olet minulle luvannut.
Irina katsahti häneen kulmainsa alla.
— Kiittämätön! Etkö vieläkään ole tyytyväinen?
— Niin, Irina, en ole tyytyväinen. Sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, mutta minä en ole tyytyväinen, ja sinä ymmärrät minua.
— Toisin sanoen, minä…
— Niin, kyllä sinä ymmärrät minua. Muista, mitä olet minulle sanonut, mitä kirjoittanut. Minä en voi onneani toiselle ositella, en, en; minä en voi tyytyä salaisen rakastajan halpaan rooliin, sillä minä olen heittänyt jalkaisi juureen toisenkin ihmisen elämän, en omaani yksin, minä olen kieltäytynyt kaikesta, minä olen säpäleiksi särkenyt kaikki tyyni, säälimättä, auttamattomasti. Siksipä minä uskon, olen lujasti vakuutettu, että sinäkin pysyt lupauksessasi ja liität kohtalosi ainaiseksi minun kohtalooni…
— Tahdotko minua pakenemaan kanssasi? Minä olen valmis. — Litvinow suuteli hänen kättään. — Minä olen valmis, minä en sanaani peräytä. Mutta oletko sinä ottanut lukuun kaikki vaikeudet… oletko varustanut tarvittavat varat?