- Minäkö? Min'en ole vielä mitään ottanut lukuun, en ole varustanut mitään, mutta sano sinä vaan sanasi, salli minun ryhtyä toimiin, niin ei kulu kuukauttakaan…
— Kuukauttakaan? Kahden viikon perästä me matkustamme Italiaan.
— Riittää minulle kaksi viikkoakin… Voi Irina! Minusta tuntuu kuin kohtaisi tämä ehdotukseni kylmyyttä sinun puoleltasi. Kenties pidät sinä sitä haaveiluna, mutta minä en ole poika nulikka, minä en ole tottunut huvitteleimaan haaveiluilla; minä tunnen, kuinka kauheata askelta olen ottamassa; minä tiedän, minä tiedän, minkä suuren edesvastuun päälleni sälytän, mutta minä en näe muuta mahdollisuutta. Muista vihdoin, että minun pitää senkin tähden katkaista kaikki siteet menneisyyteni kanssa, ett'en esiintyisi halpana valehtelijana sen tytön edessä, jonka olen sinulle uhrannut.
Irina ojensihe. Hänen silmänsä iskivät tulta.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh! Jos minä kerran päätän paeta, niin minä pakenen sen kanssa, joka tekee tuon minun tähteni, yksistään minun, eikä siksi vaan, ett'ei häntä tulisi moittineeksi joku flegmattinen mamseli, jonka suonissa ei vuoda verta, vaan maitoa, vedensekaista, du lait coupé. Ja sitä paitsi, minun täytyy sanoa teille kuulevani nyt ensi kertaa, että se, jolle minä osoitan suosiotani, on surkuteltava, näyttelee raukkamaista roolia! Minä tiedän vielä viheliäisemmän roolin: sitä näyttelee se, jok'ei itsekään tiedä, mitä hänen sydämmessään tapahtuu!
Litvinow oikasihe vuoroansa hänkin.
— Irina! yritti hän…
Mutta Irina painoi molemmat kätensä otsaansa, heittäytyi tempovalla kiihkolla hänen rintaansa vastaan ja syleili häntä epänaisellisella voimalla.
— Anna minun anteeksi, anna anteeksi, — puheli hän vapisevalla äänellä; — anna minun anteeksi, Grigori! Nääthän, kuinka pilalla minä olen, kuinka ilkeä, luulevainen, häjy! Näethän, kuinka minä tarvitsen sinun apuasi, sinun lempeyttäsi! Niin, pelasta minut, tempaa minut tästä kuilusta, ennenkuin olen kokonaan hukassa! Niin, me pakenemme, me pakenemme pois näitten ihmisten luota, tästä maailmasta jonnekin kauas, ihanaan, vapaasen seutuun! Kenties Irinasi on kohoava sinun silmissäsi korkeammallekin niitä, joita nyt kannat hänelle uhriksi! Älä nyt ole suutuksissasi minuun, anna minun anteeksi armas, ja tiedä, että minä olen tekevä kaikki, mitä vaan käsket, ja lähden kanssasi, minne minua vienetkään!
Sydän käännähti Litvinowin rinnassa. Irina puristautui entistä lähemmäs häntä, nuorena, notkeana. Litvinow kumartui hänen tuoksuavia, hajaantuneita hivuksiansa kohti ja, kiitollisuudesta ja riemusta hurmauneena, tuskin uskalsi silitellä niitä kädellään, tuskin kajota niihin huulillaan.