Irina nosti äkkiä päänsä ja kuulahti…
— Ne ovat mieheni askeleita… hän on juuri astunut huoneesensa, — kuiskasi hän, kavahti loitommas ja istahti nojatuoliin.
Litvinow yritti nousta.
— Minnekä sinä nyt? — jatkoi Irina sopottamalla kuin ennenkin. — Jää tänne; hän epäilee jo muutoinkin sinua. Vai pelkäätkö häntä? — Irina katseli lakkaamatta ovea kohti. — Niin, se on hän; hän on heti täällä. Kerro nyt minulle jotain; puhele minun kanssani.
Litvinow ei osannut tointua, vaan oli edelleen ääneti.
— Menettekö huomenna teatteriin? — kysäsi Irina ääneensä. — Siellä annetaan Le Verre d'eau. Iän-ikuinen vanha kappale, ja Plessis virnailee kauheasti… Niinhän me olemme kuin kuumeissamme — lisäsi hän, alentaen ääntänsä; — tämä ei käy laatuun. Pitää harkita tarkoin. Minun täytyy sanoa sinulle, että kaikki minun rahani ovat hänellä; mais j'ai mes bijoux.[115] Lähdemmekö Espanjaan, vai kuinka? — Hän korotti taas äänensä. — Miksikähän kaikki nuo näyttelijättäret lihoovat? Tuossa nyt esimerkiksi Madeleine Brohan… mutta puhu toki jotakin, älä istu noin ääneti. Pääni menee ympäri. Epäillä vaan et saa minua. Minä ilmoitan, missä huomenna kohtaamme toisemme. Turhaa oli sinun sanoa tuolle mamselille… Ah, mais c'est charmant![116] — naurahti hän äkkiä hermostuneesti ja repäisi rikki nenäliinan reunusteen.
— Saako tulla? — kuului Ratmirowin ääni toisesta huoneesta.
— Saa kyllä.
Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui kenraali. Hän rypisti kulmiansa, huomattuaan Litvinowin, mutta kumarsi hänelle kumminkin, se on: heilautti ruumiinsa yläosaa.
— Minä en tiennyt sinulla olevan vieraita, — lausui hän. — Je vous demande pardon de mon indiscretion.[117] Baden näkyy teitä vielä huvittavan, m'sjö… Litvinow.