Ratmirow ei lausunut milloinkaan Litvinowin nimeä muutoin kuin pysähtymällä, ikäänkuin olisi joka kerta sen unohtanut, eikä saisi siitä heti kiinni. Täten ja tuolla liioitellulla hatun kohottamisella luuli hän pistelevänsä Litvinowia.
— Ei minun ole ikäväkään täällä, m'sjö le general.
— Vai niin? Minua sen sijaan rupeaa Baden kauheasti inhottamaan. Me lähdemme täältä piakkoin, eikö niin, Irina Pavlovna? Assez de Bade comme ça.[118] Muutoin… tänään voitin teidän onnellenne viisisataa frankkia.
Irina ojensi kokettimaisesti kätensä.
— Missäs ne ovat? Suvaitkaa antaa minulle. Neularahoiksi.
— Toisen kerran, toisen kerran. Kas, johan te lähdette, m'sjö…
Litvinow.
— Lähden kyllä, niinkuin suvaitsette nähdä.
Ratmirow heilahti jälleen.
— Mieluisiin näkemiin!
— Hyvästi, Grigori Mihailitsh, — virkkoi Irina.
— Lupauksessani minä pysyn.