— Millaisessa? Saanko udella? — kysyi hänen miehensä.
Irina myhähti.
— Ei, muutoin vaan… meidän kesken. C'est à propos du voyage… où il vous plairá.[119] Tunnethan sinä Staëlin teoksen?
— Kuinkas sitten! Tunnen kyllä. Erinomaisia piirroksia.
Ratmirow näkyi olevan sovussa vaimonsa kanssa: hän sinutteli häntä.
XXII.
— Parasta on, ett'ei ajattele ensinkään, — puheli Litvinow itsekseen, astuen katua pitkin ja tuntien sisällisen sekasorron jälleen pääsevän alkuun. - Asia on ratkaistu. Hän pysyy lupauksessaan, ja minun tulee vaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin… mutta hän näyttää sittenkin vähän epäröivän…
Hän puisteli päätänsä. Hänestä alkoivat hänen omat aikeensakin astua omituiseen valoon: niissä oli jotain pakotettua ja epätodellista. Ei käy kovin kauan hautominen samoja ajatuksia; ne vaihtelevat myötäänsä, kuni lasisirpaleet kaleidoskoopissa: ei aikaakaan, niin ovat jo toiset kuvat silmäisi edessä. Kova väsymyksen tunne valtasi Litvinowin… Olisi edes levähtää hetkinen… Entä Tanja?
Litvinow hätkähti ja mietiskelemättä läksi nöyrästi astumaan kotiansa kohti. Hänen mieleensä iski vain, että tänään häntä heittelee kuin palloa toisen luota toisen luo… Sama se… Loppu Iästä saada pitää. Hän palasi hotelliinsa ja yhtä nopeasti, melkein tahdottomasti, ilman epäilyjä ja viivytyksiä, meni Tatjanan luokse.
Hän kohtasi aluksi Kapitolina Markovnan. Ensi silmäyksellä huomasi hän tädin tietävän kaikki: neiti paran silmät olivat itkusta pöhössä, ja punehtuneilla, pöyhäisten suortuvain reunailemilla kasvoilla asui säikähdys ja suuttumus, murhe ja ääretön hämmästys. Hän oli rientää Litvinowin luokse, mutta pidättihe samassa ja, puraisten kiinni vapisevat huulensa, katsoi häneen sillä tavoin kuin olisi tahtonut rukoilla häneltä jotain ja tappaa hänet ja saada selville, että kaikki tämä on unta, mielettömyyttä, mahdottomuutta, eikö niin?