— Kaiketikin pian, sangen pian.
— Sallitteko kysyäni, — jatkoi Litvinow samalla äänellä, — minne aiotte matkustaa?
— Ensin Dresdeniin, sitten kaiketikin Venäjälle.
— Mutta mitäs te nyt sillä tiedolla teette, Grigori Mihailitsh? — huudahti Kapilolina Markovna.
— Mutta täti! — keskeytti Tatjana jälleen.
Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
— Tatjana Petrovna, — lausui Litvinow, — te käsitätte, kuinka tuskallisen raskaalta ja haikealta minusta tuntuu tällä hetkellä…
Tatjana nousi.
— Grigori Mihailitsh, — sanoi hän, — älkäämme puhuko siitä… Minä pyydän teitä, elleihän teidän tähtenne, niin ainakin minun. Eihän se ole eilispäivästä saakka kuin minä tunnen teidät, ja minä voin varsin hyvin käsittää teidän tilanne tällä haavaa. Mutia, miksikä puhua siitä, miksikä repiä… — Hän pysähtyi. Hän tahtoi nähtävästikin odottaa, kunnes alkava mielenliikutus menisi ohitse, tahtoi nielaista pois kyynelet, joita jo rupesi silmiin kiehahtelemaan; ja siinä hän onnistuikin. — Miksikä repiä auki haavaa, jota ei voi parantaa? Tehköön aika, minkä voi. Mutta nyt olisi minulla jotain pyydettävänä teiltä, Grigori Mihailitsh. Minä annan teille kohta erään kirjeen; olkaa hyvä ja viekää se itse postiin; se on varsin tärkeä, emmekä me nyt tädin kanssa joutaisi… Olen oleva teille hyvin kiitollinen. Odotelkaa silmänräpäys .. minä tuon sen heti…
Kynnykseltä katsahti Tatjana vielä levottomasti tätiinsä, mutta tämä istui niin arvokkaan ja juhlallisen näköisenä, ja rypistetyt kulmat ja yhteen puristetut huulet ilmaisivat sellaista ankaruutta, että Tatjana nyykäytti vain päätään hänelle ja poistui.